Pink Chameleons: Harmony

Soliti

Psykedeelisesti sävyttynyt ja alleviivaavan vahvasti kuusarihenkinen kitarapoprock on ollut alusta asti Paltsa-Kai Salaman kipparoiman Pink Chameleonsin juttu, eikä juonta ole lähdetty suotta rustaamaan uusiksi. Sähkökitara on kunkku, basso saa pumppailla linjoillaan aaltoja peliin ja rumpujen osa on lähinnä pitää selkärankaa ryhdissä, liikaa eteen tietenkään kiilaamatta. Vokaalit ovat erittäin kuulaiksi ja sumuisiksi efektoituja, mikä vain korostaa kukkaiskauden The Beatles -viboja.

Tällä erää musiikin utuverhot tuntuvat paksuuntuneen entisestään ja kymmenen raidan muodostama Harmony On haastaa kuulijan seikkailuretkelle eteeristen ääniverhojen takaa löytyviin värikylläisiin ihemaihin. Siellä vihreä, keltainen, pinkki ja sininen palavat miltei puhki, valon spektrin välkkyessä erilaisten lasien ja pintojen läpi. Happoista hippimeininkiä ja melodisen raastavaa garagea, mutta useimmiten alle neljän minuutin mitoissa, mikä asettaa kellunnalle kaivattuja rajoja.

Reilu vuosi sitten vastaan tullut Colors Seem to Fade -sinkku on edelleen kiistaton muotovalio ja kohokohta, vaikka tuoreemmistakin sinkuista haastajia löytyy. Albumin avaava ilopilleri Sunshine Honey on terhakka tapaus ja monta astetta raukeampi Some Sunny Feeling upottautuu samettisempien äänimattojensa sekaan. Aivan samaa iskuvoimaa ja tartuntakykyä niiltä ei kuitenkaan löydy, kuin mihin uuden sinkkuketjun avaaja alkuvuodesta 2024 pystyi. Ainekset ovat siis periaatteessa kunnossa, mutta yleinen laadun tasaisuus kääntyy tällä erää sitkeäksi tasalaatuisuudeksi.

Albumin loppumetreillä kaninkolo nielaisee kaiken aina vain syvemmälle itseensä, ja psykedeelisyyspisteet nousevat kuin suitsukkeiden savu ylemmäs ja ylemmäs. Yhteensä lähes yhdentoista ja puolen minuutin mittainen biisipari Ride Into the Moon / Wrong Future haastaa satunnaisen kuulijan virkeystason, vaikka mammuttiparissa on kiistatta runsaasti tehokkaampiakin partikkeleita. Tiukka pitäytyminen samassa soundipakissa ja selkeiden kärkien puuttuminen vaivaa vain nytkin tekemistä.

Olo on ristiriitainen, kun Wrong Futuren viimeiset, funkkaavat soundit viimein vaimenevat. Levyllä on hyvä sydän ja jalot tarkoitusperät, mutta näinkö tämän tosiaan piti mennä, ja mihin tästä?