UTU: Love Collection - By the Ashes That Used to Be the Everlasting Fire

Eclipse Music

Oli tietysti perjantai 13. päivä, kun UTU julkaisi viimein seuraajan tyystin toisenlaisessa maailmassa ilmestyneelle Russian Poets -pitkäsoitolleen. Taidemusiikin hämärissä halleissa ja kirkkaissa valoissa liikutaan myös nyt, vaikka aika on selvästi hionut UTUnkin pintoja. Toiset kohdat ovat ehkä silottuneet, toiset taas muuttuneet karkeammiksi ja entistäkin arvaamattomammiksi.

Taidepopin, taiderockin ja kokeellisen musiikin rajat ovat tietysti enemmänkin mielikuvituksen tulkintoja, kuin mitään selvästi nähtäviä kokonaisuuksia, joten yritetään kohdentaa äänten pyörteitä hivenen tarkemmin. Post-rock ja trip hop käyvät levyä soittaessa toistuvasti mielessä, samoin elektronisimman kautensa Bowie ja hetkittäin myös Young Gods, mutta yhtäkään kappaletta on mahdoton naulata genrenimillä kiinni – kokonaisesta albumista puhumattakaan. UTU on UTU ja tempaa kuulijansa kyytiin, josta on turha vilkuilla kaipaillen olan yli menneisiin.

Love Collection: By the Ashes That Used to Be the Everlasting Fire. Otsikko on kiistatta liian pitkä, mutta silti samaan aikaan mykistävän kuvaava. Tämä on, saatesanojan lainatakseni, kokoelma lauluja rakkaudesta sisältämättä silti yhtään rakkauslaulua. Rakkaus on tullut kuvaan mukaan ensin isosti ja mennyt useimmiten vielä suurempia jälkiä jättäen kertojan talosta ulos. Tunteet ovat suuria, eivätkä vain kivun ja onnen tunteet.

Merkityksetöntä hetkeä ja turhaa palasta ei levyllä ole, mutta kun eeppiseksi äityvä In the Snow I Look Dead but I Just Pretend pääsee täyteen vauhtiinsa, on valtaisa tunnevyöry jo miltei liikaa vastaanotettavaksi. Kuulija(kin) huomaa keikkuvansa partaalla ja katsovansa sielun syövereihin – eli tässä ollaan täsmälleen siellä missä pitääkin, uskallan väittää. UTU ajaa jokaiselle reunalle, puskee päin yhtenä hetkenä ja silittää hiuksista seuraavana, enkä muuta siltä odottaisikaan.

Teema on albumilla lavea, mutta kaikkea sitoo yhteen muukin kuin vain tarinapuoli. Love at First Hit osaa painella samoja nappeja kuin legendaarinen Skinny Puppy. Musiikki on miltei kiusallisia tuntoja herättävää ja silti – tai ehkä osin sen ansiosta – jotenkin maagisen vetovoimaista. The Woman of My Dreams maalailee teräksistä ihannepuolisoa tekstissään, mutta elektroindustrial maailma kolisee robottimaisen kolkosti. Haaveet ja painajaiset ovat toistensa sisaruksia näilläkin kentillä.