Astral Bazaar: Hypnosis of the 12th Degree

Omakustanne

Näyttää siltä, että psykedeelisesti sävyttynyttä progerockia soittava Astral Bazaar on löytänyt kolmesta vuodesta toimivan albumivälin. Vuoden 2021 A Sudden Realization kehitti 70-luvusta musiikillisen kultalouhoksen itselleen löytäneen bändin soundia. Siinä missä vuoden 2018 Pictures Unrelated oli vielä suhteellisen selvää Yes/Rush/Kula Shaker -toisintoa, lähti Astral Bazaar toisella pitkäsoitollaan hämyilemään oikein kunnolla – ehkä rahdun liikaakin.

Kolmas pitkäsoitto on askel uuteen suuntaan, ehkä jopa joiltain osin taaksepäinkin nähtävissä oleva siirtymä, mutta samalla bändi on myös siirtynyt vähintäänkin yhteen sivusuuntaan samanaikaisesti. Hypnosis of the 12th Degree on ottanut itämaisuuden matonreunoista tiukasti kiinni ja kitarariffit lentävät kuin taikamatot taivailla. Kuuleman mukaan materiaalia on työstetty treeniksellä ilman sen kummempaa kiirettä ja tuo myös kuuluu lopputuleman rennossa laskostumisessa.

Olen aistivinani sinkkuraita Fractionsin helmeilevässä rakenteessa niin folkin kosketusta, kuin jopa pientä Irlanti-vibaa, mutta moninaiset mausteet ovat sekoittuneet bändin omaan soundiin. Miellyttävin yllätys on kuitenkin soundin luomumpi jalostusaste, kun kaiken maailman efektileikeistä on maltettu välillä päästää irti ja fokus on pidetty itse asiassa. Ankkuriraita Saharan Lament nappaa groovaavasta riffistään sellaisen niskalenkin, että menoa voi kutsua jopa jouhevaksi, ja muutenkin bändi on nyt asenteeltaan rokimpi omin ehdon ja omin askelkuvioin. Nyt ei lasketa enää niin tarkasti jokaista murusta, vaan santaa lapioidaan pölyn pöllytessä ja suuntakin voi tarvittaessa vaihtua.

Tietysti bändin tapa venytellä kappaleidensa rakenteita ja leikitellä niillä (sekä kuulijoilla) on yhä tallella, minkä tuorein sinkku ja albumin avaaja Cast a Shadow Upon the Lizard’s Eye heti kättelyssä osoittaa. Tuskin lienen ainoa, jonka nenään leijuvat suitsukkeiden rinnalla The Beatlesin aurinkoiset sävyt ja itsensä Led Zeppelin lienee toiminut jonkin asteisena vaikuttimena myös Hypnosis of the 12th Degree -kappaleella. Linjoja ei voi piirtää suoraan, koskapa niitä tämän bändin yhteydessä voisikaan, mutta väittäisin moisten löytyvän kuitenkin musiikin syvistä kudoksista.

Muotoa ja jopa itse kappaleita tärkeämpää on kuitenkin bändin positiivisella ja rakentavalla tapahtunut aikuistuminen. Nimibiisi voi ja saa ottaa yhdeksän minuuttiaan, mutta kun Lost In The Medina päättyy ’vain’ kolmen minuutin jälkeen, tuntuu sekin luonnollisen mitan saavuttamiselta. Sätkiminen ja hätäily ovat nyt ohitse, enkä voi kuin suositella vaikkapa Acid Rainin saksofoneilla silattua muotoa viimeiseksi vakuuttajaksi.