Henna Emilia Hietamäki: Luutarha

Soliti

On mukavaa yllättyä musiikinkin saralla, koska pieni – tai joskus isompikin – asioiden ravistelu on lähtökohtaisesti positiivinen impulssi. Henna Emilia Hietamäki on eri yhtyeiden jäsenenä tehnyt monenlaista sähköistä tavaraa, mutta soolodebyytti Maja paljastui reilu kaksi vuotta sitten ihka oikeaksi folk-albumiksi. Edeltäjänsä tavoin Luutarha on alle puolen tunnin mittainen joukko kappaleita, mutta nyt kuljemme vieläkin kauemmas ajan virtaa toiseen suuntaan.

Luutarhan kymmenestä kappaleesta peräti puolet perustuvat vanhoihin sävellyksiin, jota Hietamäki on sovittanut ja muokannut uudelleen albumilleen istuviksi. Esityskieli on kautta linjan vakaasti suomi, ja käännöksiäkin on tehty. Eikä siinä vielä kaikki, sillä Luutarha koostuu angloamerikkalaisista ja suomalaisista kappaleista, joiden lisäksi levyllä kuullaan viisi Hietamäen omaa sävellystä. Uusienkin sävellysten tekstit ovat ainakin osin traditionaaleja, joten paperilla kyseessä on kauniisti sanottuna värikäs parvi lauluja.

Tulin debyytin materiaalin ympärillä nostaneeksi esiin Joan Baezin nimen, ja samaan suuntaan nojaan myös nyt. Hietamäen äänenkäyttö ja laulutapa eivät ole yhdysvaltalaiseen folkin legendaan suoraan verrattavissa, mutta Baezin hengessä myös Hietamäki uskaltaa tarttua toisenlaiseenkin materiaaliin ja tehdä tarpeista rohkeasti jotain uutta. Luutarha on rohkea ja uljas levy, jonka vanhin tarkan aikakirjauksen omaava raita on vuoden 1603 Weep You No More, Sad Fountains. Kappale on kääntynyt nyt Lähteet laaksojen -nimiseksi viehättäväksi tuokioksi, joka uurtaa omat reittinsä hellin käsin. Olin itse asiassa kuullut kappaleesta Stingin version, mutten aluksi ymmärtänyt kuuntelevani samaa teosta uudella sovituksella. Niin suuresti Hietamäki on työstänyt raitojaan ja tuohan on vain positiivinen voima mielestäni.

Luutarhaa määrittelee musiikillisesti luontainen virtaus ja pakoton helppous, jonka myötä tututkin kansanmusiikin muruset muuntuvat osaksi uutta tarkoitusta. Levyn loppu on tosin edelleen allekirjoittaneelle haastava, sillä Villisorsan valitus on jo kuultu niin monesti. Baezin hengessä Amazing Grace on painolastistaan huolimatta mitä toimivin ankkuri, enkä voi kuin nyökätä Hietamäen käännöksen edessä, sillä Armo suuri rajaton sulkee kaiken oleellisen alkuperäisestä sisäänsä.

Tekstien saralla Luutarha liikkuu kuoleman, täältä poistumisen ja seuraavaa maailmaa pohtivien teemojen ympärillä. Joessa voi huuhtoa surunsa pois (Down in the River to Pray) on miltei harras hetki, jossa metaforinen joki sisältää useammankin merkityksen. Avausraita Tuu tuu tuonelahan esittelee onnistuneesti idean, jossa tuonela on rauhan ja levon tyyssija, eikä mikään kivun ja tuskan paikka. Kivut ja tuskat jäävät tänne, kun sielu siirtyy eteenpäin ja keho Maan alle, mitä hienosti melodiaansa pyörittävä sinkkukin käy läpi.

”Tuoni ankara tulevi, Kuolo kaikki korjannevi”, totesi itsensä Eino Leinokin kuulussa runossaan. Eikä se Itkupajukaan, eli Bury Me Beneath the Willow, helmojaan raahaten kulje eteenpäin, vaan suorastaan tanssahtelee kohti hautaansa. Luutarha on mitä kaunein paikka, johon suosittelen jokaista tutustumaan.