Juho Salmi: Vaarallinen tila

Punos Sound

Juho Salmi avasi soolouransa aiemmin tässä kuussa Vaarallinen tila -sinkulla ja nyt on samalla otsikolla varustetun soolodebyyttialbumin vuoro. Salmi on tuttu nimi mm. niinkin erilaisista yhteyksistä kuin Plain Fade ja Ninjat, joten soolopitkäsoiton tyylillisen haarukan leveys ei ollut varsinainen pommi. Perustaltaan kuvion juoni on kuitenkin pomminkestävä rock, jonka päälle roiskitaan tapauskohtaisesti hyvinkin erilaisia sävyjä, värejä ja lisiä.

Maailma on melkoisessa pulassa ihmiskunnan kanssa, mistä kansikuvakin viestii ja tuota vaikeaa suhdetta albumi tuntuu pohtivan ja tarkastelevan eri kanteilta. Sodat riehuvat, ilmasto muuttuu, planeetta kouristelee muutosten käsissä ja vauhti tuntuu vain kiihtyvän, kun viisaat apinat pistävät tuulemaan. Kriittisesti alaspäin viettävää tuhon spiraalia heijastaa mm. Totuuden hauta ja kiekon lyhimmäksi raidaksi kirivä Sata tuntia, jolla suorituspaineet ovat muuntuneet arjen amok-juoksuksi. Totuus oli joskus hakattuna kiveen, mutta nyt jopa se on taipuvainen asia, niin yksilön, kuin vaikka kokonaisen kansakunnan mittakaavassa.

Raskasta rockia jatketaan toisinaan pienin elektronisin lisin, mutta sekaan livahtelee myös selviä metallin palasia. Rytmipuolella svengiä luodaan nykien ja vinhaa groovea onkin vaikea jättää huomiotta, Salmen etsiessä sisäistä saarnamiestään ja sylkiessä sanojaan. Eihän tästä niinkään pitkä matka Rage Against The Machinen tekemisiin ole, vaan onko moisesta lopulta haittaa? Salmen eduksi on laskettava myös se, että hän osaa pitää hymyn – tai ainakin jonkin senkaltaisen virneen – naamalla halki matkan.

Ironia onkin yksi levyn salaisista aseista, kun punkahtavan julistuksen mailoilla sohitaan, ja seuraavassa hetkessä epäkohtien osoittelua voidaan viedä yllättävänkin siroin liikkein eteenpäin. Laadullista epätasaisuutta vai osuvaa röykytystä? Kuka on tuo hahmo, josta Pimeällä puolella puhutaan? Puhutaanko tässä nyt enää laisinkaan kirjallisuuden henkilöstä, kun Nemon pisteen valloitan, vai mistä paineesta tässä on kyse? Onko kertoja pimahtanut lopullisesti, onko ironia muuntunut mustimmaksi huumoriksi? Kysymyksiä vailla suoria vastauksia riittää, eikä niihin kuulukaan saada suoria vastineita.

Kuulija tulkitkoon siis rivejä kuten haluaa, ja kun klaustrofobiseksi lipsuva ja jälkipuhemainen elektro-raita Älä seuraa - painuu horisonttiin, on olo vähintäänkin outo. Salmi purkaa tuntojaan monella tasolla, tavalla ja juonella, joten vaarallisia tiloja riittää tutkittaviksi. Rahdun ysärinen soundi ja kulma palvelevat tarkoituksia, jos nyt jäinkin kaipaamaan paria valonsädettä risukasan keskustaa valaisemaan.