PRP: Red Bending Nights

Omakustanne

Aika tarkkaan kolme vuotta sitten progressiivista poprockia soittava PRP julkaisi debyyttialbuminsa. Maailma oli tuohon aikaan vielä tiukasti pandemian kourissa, joten monin tavoin ansiokas ja rönsyilevä No Pristine Rubbery Perception ei taatusti saanut kaikkea ansaitsemaansa huomiota. Tässä välissä yhtyeeltä ei ole ymmärtääkseni ilmestynyt sinkkuja tai muitakaan pienjulkaisuja, ja Red Bending Nights pääsi näin hieman yllättämään allekirjoittaneen.

Esikoispitkäsoiton tiimoilta tulin nostaneeksi esiin bändin selvää lukkarinrakkautta 70-lukulaisen progerockin ja psykedeelisemmän kaman suuntaan. Tällä kertaa aikahaarukka tuntuu vain laventuneen, syventyneen ja rikastuneen. Revelation of the Dark Agitbra surraa ja veivaa 90-luvunkin mieleen tuovalla voimalla, kun taas ankkuriraita Gallery antaa folkahtavan tukan kasvaa ja kauhoo kohti hippisen 60-luvun loppua. Harmoniat toimivat, lyriikat maalailevat vahvoin värein ja aikalinjat risteilevä rikkaasti.

Red Bending Nights on siitä kiehtova ja toisinaan haastavakin tapaus, että sen liepeistä ei tahdo saada tiukkaa ja pysyvää otetta. Yhtäältä albumi on selvästi kokonaisuus, ehkä jopa yhtenä suurena teoksena ymmärrettävä kappalejoukko, mutta samalla sen sisäiset voimat kiskovat purtta niin kovin, kovin moneen eri suuntaan. Raitoja ladotaan surutta päälletysten ja enemmän on usein enemmän, mutta ei suinkaan aina. Ainakaan nyt ei vilkuilla enää toisten tekemisiä, vaan tehdään jotain selvästi omaa ja uniikkia.

Amortization of the Blazing Vitriol (Act Finalé) summaa yhtäältä kaikkea kuultua, kuten otsikkokin vinkkaa, mutta samalla soundi lipuu lähemmäs 00-luvun progejättien sliipattuja, kerroksellisia ja hiottuja äänikenttiä. Vain hieman aiemmin Nights (Act 3) on pelannut onnistuneesti 70-lukulaista ja rauhallisempaa Bowie-korttia ja alun Act 1 -tunnelmoinnit tuntuvat olevan jo toisesta maailmasta. Ehkä se olen vain minä, mutta nopeat käännökset jättävät myös paljon ilmeistä potentiaalia hyödyntämättä.

En tiedä enää mitä varsinaisesti alkujaan odotin, kun PRP:n toinen pitkäsoitto paljastui kirjekuoresta, mutta veikkaisin odottaneeni jotain perinteisellä tavalla ehyempää ja retrompaa. Red Bending Nights pelaa kuitenkin omilla korteillaan, säännöillään ja kentillään, eikä sitä voinut muuta kuin mukautua räväkämpään menoon. Olenkin hiljalleen saanut levystä uuden ystävän, jonka kaikkia kurveja ja kummallisuuksia en vielä täysin ymmärrä, mutta olen oivaltanut jo niiden tarpeellisuuden isommassa kuvassa.

Red Bending Nights on askarruttava vyyhti, joka uskaltaa olla erilainen ja progesta eri keinoin linkousvoimaa hakeva kokonaisuus. Vielä mielenkiintoisempaa on kuitenkin se, mitä seuraavaksi tapahtuu. Nyt kun tuntuu siltä, että todellinen peli on vasta alkamassa.