Desert Song: Desert Song

Sleaszy Rider

Kotimainen voimatrio Desert Song on julkaissut esikoisalbuminsa, mutta junnujen toiminnasta tässä ei ole todellakaan kyse. Bändin itsensä mukaan nimetty pitkäsoitto ei ehkä varsinaisesti hämmennä kokeellisella tuoreudellaan, koska kitararockin riemuja lähestytään perinteisemmästä kulmasta. Täkyiksi tarjotaan mm. sellaisia nimiä kuin Thin Lizzy, Qüeensryche ja Blue Öyster Cult, enkä pysty kiistämään moisia linjauksia.

Ja tarkennetaan nyt sen verran, että em. bändien 70- ja 80-luvuilla tehdyt jutut ovat huomionarvoisia, kun näitä pääosin kolmesta neljään ja puoleen minuuttiin kellottavia raitoja lähdetään purkamaan osiinsa. Melodisempaa puolta ryhmästä esiin tuova Rain in Paradise taitaa kilautella ihan aitoja kirkonkelloja, mutta lähemmäs kasarista hardrockin makuista slovaria tässä livutaan. Kertosäkeessä piirretään isompaa kaarta rohkeasti, tosin äitelä makeus ja ylikorostettu pehmeys loistavat onneksi poissaolollaan. Vokaaleissa on rokkia luonnetta ja kitaran terä pitää pintansa komeassa soolossakin, munakkuuden pysyessä sitkeästi kuvassa mukana.

Ykkössinkku Desert Flames pyörittelee melodista rakennettaan jopa hivenen progeisissa usvissa, mutta fokus pysyy silti terävänä ja renkaat öisessä kadussa. Väliosien, säkeistöjen ja kertosäkeen keskinäiset suhteet tuntuvat jännittäviltä ja jännitteisiltä, aivan kuin jaossa saadut tanssikengät olisivat eriparia. Useimmiten moinen ristiveto haittaisi, mutta tässä rakenteessa on jotain maagisen toimivaa ja mitä muuta rock – sekä tarkemmin ajateltuna kaikki uutta luova musiikki – lopulta onkaan kuin ainesten alkemiaa.

Niin sinkku kuin koko levy sen ympärillä on eräänlainen moottori, jonka ei periaatteessa pitäisi käydä, mutta joka silti vain puksuttaa kohti horisonttia säännöistä vähät välittäen. Yhtäältä Desert Song on puhdasta ja juurensa tarkoin tuntevaa hard rockia, toisaalla kokeellisuuden henki on päässyt täysin ulos pullostaan. The Most Terrible Crime pohjustaa reilusti päälle minuutin kosketinintrolla rakennetta, joka on oikeasti akkariballadi.

Vielä sankempia kysymysmerkkiryppäitä herättelee ankkuri-instrumentaali Cottage. Hienoa ja puhuttelevaa kuultavaa, kun koskettimet ovat lähes ainoina äänessä ja viipyilevien nuottien väleissä hiljaisuus saa hiipiä mukaan. Ripaus ääniä, hiljaisuus, uusia ääniä ja taas hiljaisuus, aivan kuin nuotit ja äänettömyys keskustelisivat keskenään. Vasta lähempänä viittä minuuttia soundi äkkiä voimistuu ja ’oikea’ kappale alkaa, mutta nyt jos koska osat ovat kaikki osa kokonaisuutta. Pienempää kokonaisuutta nyt ainakin.

Desert Song on avannut pelin ja komeasti onkin, vaikka ehyestä albumikokonaisuudesta on vaikea puhua. Ennemminkin tässä on useampi erilaisia jatkoja mahdollistava linja, joita voi vastaisuudessa lähteä kehittelemään rauhassa. One for All, All for One on rempsakkaa rokkailua pikakaistalla ja Another Time uskaltaa louhia ruosteisemmin ysärin hengessä. Joku voisi jopa haistella ilmasta post-grungea, kun laskoksia oikein ajatuksella availlaan.