Jake and Rambling Blade: True Love

Omakustanne

Siniset lintuset kaartelivat kesällä kauniisti, kun countryn ja americanan kanssa työskentelevä Jake and Rambling Blade esitteli itsensä Bluebirds-debyyttisinkullaan. Eivätkä nämä debytantit ole mitään märkäkorvia, vaan kyseessä on kokeneista ja hyvinkin erilaisissa tulissa karaistuneista tekijöistä, joista on kasattu uusi bändi. Sinkulla ydintrioa vahvistivat viulisti Laraine Kaizer-Viazovtsev sekä bluegrass-konkari Michael Daves, lopputuleman ollessa reilusti osiaan mittavamman. Sama meno jatkuu lavennettuna myös esikoisalbumilla.

Kakkossinkku Rain on the Window toi muassaan Nicky Mehtan kauniin vokalisoinnin, joka istuu nätisti nokkamies Jakob Frankenhaeuserin lauluun. Luonnetta on, sopivasti rosoa ja satunnaista savuisuuttakin, mutta summa vain kasvaa kasvamistaan. Kaihomielisyys korostuu ja sade piiskaa ikkunaa, mutta biisin kulma on mielestäni halki matkan positiivinen. Jake and Rambling Blade osaakin kertoa tarinansa melankoliasta tinkimättä, mutta samaan aikaan voimaannuttavaa uskoa valaen. Elo on hankalaa niin siellä kuin täällä, vaan aina tästä jotenkin selvitään.

Rahdun nopeammin askeltava kolmossinkku Frozen River on osapuilleen täydellinen näyte tuosta filosofiasta. Joki on ehkä jäässä ja jään alla on virrannut paljon, paljon vettä, mutta niin vain kertoja ja Mehtan vokaaleilla kulkeva kaveri kestävät kaikki haasteet. Pauli Halmeen mandoliini tekee taikojaan halki biisin ja levyn, Jonathan Hullin harmonikan osallistuessa harvemmin pitoihin, mutta kaikelle on paikkansa ja osansa.

Äänikenttä suosii akustisuutta, vaan ei ole kuitenkaan minkään yhden idean, näkemyksen tai toimintatavan orjuuttama. Kokeneet tekijät osaavat ajatella laatikkonsa ulkopuolelta ja silti kunnioittaa genrejen perintöä, mistä nostan erityisesti stetsonia kattoa kohden. Vokaalien ja soitinten keskinäiset suhteet saavatkin monesti vain nojaamaan taaksepäin ja nauttimaan soinnin sujuvuudesta, kun simppelit temput synnyttävät kaikkea muuta kuin simppeliä musiikkia. Pedal steel -kitaraa ei taideta kuulla kuin yhdellä raidalla, samoin kuin dobroa, mutta kumpikin Miikka Paatelaisen soittohetki täydentää kokonaisuutta roimasti. Osia on kappaleissa hetkittäin paljon, vaan ei koskaan liikaa, koska kaikelle on sijansa.

True Love saa pohtimaan äänen ja valon moninaisia sävyjä, etenkin näin pimenevänä vuodenaikana. Americanan soinnissa on mielestäni parhaimmillaan sellaista kaiken voittavaa lämpöä, joka tuntuu rahdun syvempänä, enemmän auringolle kuin kuulle sukua olevana valona. Toki tyyliin ja genren maailmaan olennaisesti kuuluvaa moonshinea voi tämänkin soidessa nauttia, vaan rauha ja seesteisyys ovat True Loven todellisia sydänmaita. Kylmä inkivääriolut tai perinteinen itsetehty limonadi jäillä maistuvat ehkä paremmaltakin kuin sisuskalut polttava viski, ken tietää.