Kummipojat: Strawberryland

Omakustanne

Maailma on täynnä selvittämättömiä mysteereitä. Onko Loch Nessin hirviö todellinen, kuka keksi ensimmäisenä kuppikakut ja kuinka ihmeessä en ole aiemmin kuullut Kummipojat-yhtyeestä? Toisaalta yhtye ei tunnu varsinaisesti ampuvan inforaketteja pitkin maailmaa, joten en piiskaa itseäni enempää. Rämisevä rock-annos saapui postitse ilman mitään saatesanoja, eikä komean vinyylin miltään puolelta löytynyt edes levykoodia, tekijätiedoista nyt puhumattakaan. Bändin nimi ilmenee, samoin levyn ja kappaleiden otsikot, joten näillä mennään.

Suomenkielistä kitararockia, jota voisi taiderockin höllän nimikkeen alle myös sovitella. Seassa on myös progehtavia ja punkahtavia pyräyksiä, joten lajitunnistus on hankalaa, kuten varmaan on osin tarkoituskin. Kafkamainen ahdistus ja arjen kaaos tuntuvat olevan yksi kantava teema, jota käsitellään ja heijastellaan eri tavoin. Tapa fckboy vaikuttaa samaan aikaan tragedialta, mustalta komedialta ja rautalangasta (musiikillisestikin) väännetyltä spiraalilta, jonka pohjalla epävarmuus on ainoa permanto.

Mikäli syvimmästä päästä lähdetään liikkeelle, niin ankkuriraita (H)aave saattaa olla syvin sukellus kuunnelmaisen kerronnan pinnan alle. Emme tiedä keitä kertoja ja Markus ovat, eikä meidän edes tarvitse tietää, koska teatterissa pitää vain kellua virran mukana – eikö? Teatterinuoret ainakin vaikuttavat tietävän kaiken, jos punkahtavan kitararaidan tekstiä on uskominen. Shakespeare on silkka turisti ja totuuksia lauotaan kommenttirevolverien piiput kuumina, lopun hurmosmaisen rynnistyksen silatessa kokonaisuuden. Eipä tuohon voi paljon muuta sanoa kuin, että huh-huh – ja lisää, kiitos.

Toisessa päässä kiekkoa Paniikki Kaivopihan Unicafen ruokalassa toimii rapeana new wave -startterina, jonka jälkeen kuulija joko ymmärtää homman juonen tai poistuu paikalta. Kaurismäkeläisyyttä voi haistella Älä eksy Helsinkiin -raidasta, mutta latu ei sittenkään ole se sama vanha, ei vaikka komppi kauas karkaakin. Nyt leikitellään mielleyhtymillä, ajatusketjuilla ja alkuun lähes järjettömiltä vaikuttavilla heitoilla, jotka usein paljastuvat jonkin muun elementin kauko-osiksi. Tai voi tietysti olla, että ylitulkitsin jälleen kuulemaani, ei olisi kai ensimmäinen kerta.

Musiikillisesti Kummipojat on vahvaa jälkeä luova bändiyksikkö, jonka meuhkaaminen ja räyhääminen saattaa hetkittäin vaikuttaa suunnattomalta mellastamiselta, mutta kyse on vain tarkoin rakennetusta vaikutelmasta. Taitoa löytyy, sovituksellista näkemystä myös, eikä rimakauhua koeta tekstienkään äärellä. Näin syntyy jos jonkinlaista, ja jos biisin pitää kääntyä humpaksi tai valssiksi, niin sitten se käännetään sellaiseksi. Perustat on kuitenkin suomenkielisen outoutta suosivan kitararockin murikoista kasatut, ja tukevasti ovatkin muuten tehdyt.

Miltei sataprosenttisesti suomeksi esitetty Strawberryland on lopulta joko yhden tai viiden tähden levy, jonka ovi aukeaa vain hiukan olkapäätä antamalla. Mutta kun se aukeaa on tiputus ylös/alas samaa luokkaa kuin Liisalla kaninkolossa, joten pitäkäähän hatuistanne kiinni. Rock on tunnetta ja tunteita tulee taatusti syntymään näiden kymmenen biisin myllätessä aivoja uusiksi.