Jarkko Felin: Suuri aikamatka

Young Diamond

Minulla on epätoivo totesi Jarkko Felin keväisellä soolosinkullaan, eikä folkahtavan popin tienoille osunutta sinkkua päässyt syyttämään ainakaan yltiöpäisestä positiivisuudesta. Toinen sinkku, Vesijuoksuvyömies, toi atarisoundia ja elon göstamaista tasohyppelyä mukaan, mutta kuinka tumma oli tämäkin tarina. Pitää lopussa vielä mennä kuolemaan, kun elo voittaa ja kuolo koittaa. Nyt ollaan selvästi suomalaisuuden tiukkasyisessä ytimessä.

Felin on kunnostautunut musiikin kenttien lisäksi myös elokuvan ohjaajana sekä käsikirjoittajana, joten luonnollisesti myös Suuri aikamatka on nähtävissä yhtenä isona tarinana. Albumi onkin saatesanoja myötäilläkseni kuin elämän mittaista elokuvaa varten sävelletty kokonaisuus, eikä tämä tarina ole ainakaan romanttinen komedia tai mikään kepeä puskafarssi. Ehei, nyt ollaan Suomessa, kaukaisessa pohjoisessa, tunteidensa ilmaisukyvyttömyydestä kärsivien pirulaisten hurmeisessa pesärisukossa, jossa puolityhjät lasit löytyvät puolityhjien pöytien ääreltä. Elämä ehkä jakaa valttikortteja, vaan harva osuu kertojan kohdalle.

Eli toisin sanoen, albumin sitkeässä tummasävyisyydessä voi olla pureskeltavaa, jos nyt Felin osaakin puvustaa arjen tragediansa kerrassaan komein kuosein. Milanon pörrötukka pitää liepeensä liehumassa elektronisesti silatun popin toimiessa kuskina. Samainen, lievästi retroinen ja siten sopivasti ajaton elektrosoundi somistaa useimpia albumin raitoja, joilla toki flirttaillaan folkin, keskiaikaisuuden ja jopa progehtavan rockin kanssa. Aikalinjojen sekoittuessa tarkoituksella on vaikea jäädä kiinni aikaloikkimisesta.

Levyn tekstit ovat niin tummia, että esimerkiksi Einesruokaa tuntuu jo tarpeettomankin tukalalta dystopialta. Tajuan kyllä Soylent Green -viittaukset, mutta silti, tuossa riittää purtavaa toisellekin hampaalle ja aina vain hampaankoloon jää jotain. Mustavalkoisten aikojen kupletin kanssa kyynärpäitä hierova ankkuriteos Suuri aikamatka toimii finaalina, joka ansiokkaasti piirtää ympyröitä umpeen ja suorittaa silmukoita aikalenkkiensä halki. Onko kyse ihmisestä, ihmiskunnasta vai ainoastaan fantasioista? Sen saa kuulija itse päättää, mutta aikaa levylle kannattaa joka tapauksessa antaa, koska kuultavaa ja omaksuttavaa riittää.

Suuri aikamatka on nähtävissä yhden hahmon sisäisenä kuorona, mutta kun albumin musiikkia tarkastelee kauempaa, lähtee matkan suuruus todella vasta hahmottumaan. Felin käyttää periaatteessa popin kaavoja pohjina, mutta ilmavuutta suosiva kerroksellisuus pystyy häivyttämään kaikki rajalinjoilta vaikuttavat viivat pois. Mistään ei puhuta voi näin äityä omanlaisekseen sfääriralliksi ja Mies vailla seuraa saa lavastaa tragediansa jäämättä kiinni melankolian rattaistoihin. Ovelaa, nokkelaa, toisinaan ansiokastakin.