Jere Valkonen: Viimeistä kertaa

Eclipse Music

Elämä on vain elettävä, tai sitä saa elää. Jokainen voi valita kuinka asiat näkee ja kokemansa ottaa vastaan, mutta yhtä kaikki elämä jatkuu ja prosessissa syntyy usein arpia sekä kolhuja. Laulaja-lauluntekijä Jere Valkonen on joutunut elossa moniin myrskyihin ja karikoihin, mutta ne eivät ole häntä lannistaneet. Ei ainakaan uuden pitkäsoiton ison tarinan perusteella, vaikka traagisia elementtejä runsaasti seassa onkin.

Viimeistä kertaa -albumi on musiikkinsa puolesta vähäeleistä folkpoppia, joka ei kuitenkaan sulje oveaan myös folkrockin ja rispaantuneemman, mahdollisesti jopa osin elektronisen soundin edestä. Ydin löytyy kuitenkin akustisen kitaran ja sydämestä lausuttujen rivien läheltä, missä intiimeimmätkin asiat otetaan esiin ja niitä työstetään kovin käsin. Kovin ja armottomin, mutta myös lopulta rakastavin käsin.

Valkonen halusi soittaa itsestään ulos tuntoja, jotka olivat kertyneet sielun perukoille ja bändinkin kanssa osin luotu levy on kiistatta henkilökohtaisen tuntuinen. Ohjenuorana on toiminut kuuleman mukaan se, että mikä tuntuu vähän liian nololta, tulee juuri jättää lauluun. En kiistä, ettenkö olisi tuntenut itseäni hetkittäin jopa tungettelevaksi, kun Valkonen purkaa sydäntään. Ystäväjoukon liian nuorena solmitut avioliitot, armottomaksi kääntyneen hengellisyyden syvät varjot ja (liian?) tiiviin yhteisön luoma paine. Viimeistä kertaa on summaus monesta ikävästä ja vääräksi koetusta asiasta, mutta myös lämpöä sisältävä katsahdus menneisiin. Hyviinkin hetkiin, rakkauteen, uskoon ja unelmiin, joita ei sovi myöskään unohtaa.

Täysin suomenkielisen levyn ainoat englanninkieliset sanat taitavat tulla Blood on the tracks -siivun soidessa, kun kertoja kaipaa pois ja haluaisi vain kaasuttaa kohti horisonttia otsikon biisin soidessa auton stereoista. Muistojaan ei vain voi kaahata karkuun, ei vaikka kuinka sattuisi. Pieni ihmeisiin uskova poika on poissa, maailma on muuttunut kovien faktojen määrittelemäksi harmaudeksi, josta ei sateenkaaria enää löydy. Rokkaileva Vakavaa kiepauttaa tilanteen katolleen, kun vakavuutta suorastaan kaivataan, kovia sanoja halutaan ja menneen voima ymmärretään. Aika muuttaa meitä, eikä edes sille voi mitään.

Valkosen musiikissa Leonard Cohenille ominainen surumielisyys asettelee musiikin laskoksia kauniisti paikoilleen, kun taas Mitä vaan -raidan kaltaiset tempaisut ovat kuin avokämmentä varomattomalle poskelle. Tekstien puolittainen arvaamattomuus kävi tutuksi jo Valkosen itsensä mukaan nimetyllä debyyttialbumilla, mutta nyt tuo piirre on saanut kypsemmän muodon. Aika kuluttaa ja muokkaa, kuten todettua, eivätkä koetut asiatkaan näyttäydy enää tietenkään samassa valossa, kun viisarit vievät kokijaa kauemmas koetusta.

Lumi on viiltävän kaunis hetki kuoleman porstuassa ja Rauhallinen mies tuntuu oivaltaneen jotain murskaavaa elon näennäisen onnen kukkuloilla. Idyllissä on jo säröjä, pinnan alla tummia juonteita, ehkä peräti ennusmerkkejä tulevasta. Vaan kun lopussa Nuoret sydämet ymmärtävät jo käyneensä vanhemmiksi, on ilmassa ymmärrystä, jopa anteeksiantoa. Niin itselle kuin kaikille muillekin.