Jerry Cantrell: I Want Blood

Omakustanne

Jerry Cantrell on mies Alice In Chains -yhtyeestä. Hän on ikonisen kitarasoundin lisäksi vastannut isosta osasta legendaarisen grungeryhmän biiseistä. Kyseiset faktat kannattaa muistaa sillä ne määrittelevät myös herran uusinta sooloalbumia, joka jatkaa kovin tutuissa kuvioissa, eli erittäin aliceinchainmaisissa soundimaailmoissa. Jokin on kuitenkin muuttunut radikaalisti sitten vuoden 2021 lepsuhkon Brighten-albumin. Nyt iskut tuntuvat ja myrkyissä on jälleen entispäivien voimaa.

I Want Blood soundaa alusta loppuun Cantrellilta, niin hyvässä kuin pahassa, sitä en lähde mitenkään kiistämään. Nostan vain esiin sen, että tarttuvuuden ja voimallisuuden puolella I Want Blood on huomattavasti lähempänä vuoden 1992 Dirt-klassikkoa ja sitä parivuotta myöhemmin seuranneen Jar of Flies / Sap pikkutuplan materiaalia. Terävyys on jälleen läsnä, tunteet myrskyävät pintojen alla ja soundien saralla kiekko hipoo täydellisyyttä. Ei uutukaisesta varmastikaan klassikkoa muotoudu, ihan jo välissä kuluneen ajan takia, mutta yhtä kaikki Cantrell tuntuu löytäneen jälleen magiikkaa biisikynäänsä ja oikeanlaista pistoa kieleensä.

Yhdeksän raidan joukosta löytyy yllättävän tarraavia numeroita, kuten digisinkkuna ilmestynyt Afterglow sekä näppärästi osiaan kierrättävä Throw Me A Line. Tunne on pinnassa ja sanoja todella kuuntelee ajatuksella. Mukana on enemmän kuin hiukan AIC-soundia, vaan lopputuloksen ollessa näin vahvan on samankaltaisuuksista mielestäni turha nitistä. Cantrell tekee mitä Cantrell tekee, eikä emobändiltä ole ilmestynyt albumia kuuteen pitkään vuoteen, joten johonkin niiden syntyvien siivujen on hyvä päätyä.

Tuskaisaa ja sielua vääntävää kiekkoa on ollut tuottamassa kovan luokan nimi, eli Joe Barresi, minkä lisäksi soittajisto on kulmakarvat kohottelevaa kohorttia. Duff McKagan ja Robert Trujillo soittavat kumpainenkin bassot kolmelle raidalle. Gil Sharone vetää yhtä vaille kaikkien biisien rummut, ja kun Sharone ei ole kapuloissa niitä paukuttaa Mike Bordin. Eikä tuossa vielä tietenkään ole kaikki, mutta idea varmasti välittyi jo näillä nimin.

Teräviä pistoja ja nopeampia osia rytmittävät hitaammin kolistelevat kappaleet. Let It Lie yhdistää kahden eri maailman parempia puolia ja kunnialla loppuun asti julmisteleva Echoes Of Laughter on valioyksilö hiljaisemmassa kivussaan. Ankkuriraita It Comes on myös niin jyrkän kaliiberin hetki, että sen jälkeen on helpointa olla vain hetki hiljaa. Pitkään sitä onnistumista albumirintamalla saatiin odottaa, mutta viimein mestari on palannut.