Rolling Rust: Rough Road

Emsalö

Kotimainen Rolling Rust julkaisi Mind Your Head -debyyttialbuminsa kolme ja puoli vuotta sitten, ilmoittaen samalla itsensä mukaan kotoisen roots-musiikin kärkikahinoihin. Jatkoa julkaisuille saatiin kuitenkin odottaa pitkään, sillä vasta keväällä 2024 ilmoille kajahti Silly Little Jill -sinkku.

Americanan ja rootsin rajat ovat hankalia piirrellä tarkoin musiikkikartastolle, vaan eipä yhtye toisaalta edes yritä rajata liikkumavaraansa – ja hyvä niin. Kaupallisesta kulmasta katsottuna ykkössinkulle ei ehkä pitäisi jättää pitkää ja hiljaisempiin viitoihin lipsuvaa välivaihetta, mutta Silly Little Jill kantaa kyllä mainiosti päälle viiden minuutin mittansa. Avauksena soiva Train, Take Me Home -sinkku, on taas ”perinteisempi” namupala kolmen ja puolen minuutin mitassaan, sekä selkeässä rakenteessaan. Countryrockin lähellehän äänekkäämpi tuokio osuu, mutta lopputuleman korkea tarttuvuus on ominaisuuksista merkittävin.

Astetta rokimpi soundi istuu myös mainiosti We Can’t Stop the Wind -vedon pirtaan, sillä bändi osaa painaa tallaa täsmälleen oikealla voimalla. Olennainen välittyy, mutta touhu ei karkaa tarpeettomaksi räyhäksi, ja tietysti Katriina Honkasen laulun syvä voima nostaa kappaleen vielä seuraavalle tasolle. Vauhdikkaampi You’re the One vaikutti aluksi kevyeltä välipalalta, mutta jokainen pala on tarkoituksesta paikoillaan. Rough Road onkin harkittu ja punnittu kokonaisuus, eikä vain joukko biisejä.

Ilmaisun reunoja lavennetaan ja tutkitaan suorastaan kohtalokkaaksi käyvän Scarredin nostaessa film noirin dekkareiden kuvia päähän, nyt ollaan mielen yön tummilla kujilla. Mutkan kautta klassisen The Beatlesinkin mieleen tuova Love huomaa rakkauden ajattomuuden ja rajattomuuden, eikä julistamiseen tarvita nytkään isoja äänivalleja. Vavisuttavampaa on rakenteen mielikuvituksellinen liito, sekä pienestä hetkestä jotain suurempaa ja arvokkaampaa kokoava muoto.

Toiset levyt ovat alusta saakka suuria, mutta Rough Road on hitaasti osakkeitaan kasvattavaa sorttia. Alkuun ihmettelin, että missä ne Mind Your Head -sinkun kaltaiset täysosumat luuraavat, mutta toisella kierroksella tartuntapinnat syntyvät hivenen toisin opein. Huutomerkkinsä ansaitseva Oh No! ja leikittelevä Rough Road ovat kavalia korvamatoja, eikä rootsin raiteilta toisille kepeästi askeltava albumi ole tainnut vieläkään paljastaa kaikkia valttejaan.