Joe Webb: Hamstrings & Hurricanes

Edition Records

Eikö olisi kivaa, jos artisti napsisi pitkäsoitolle parhaimmat viimeaikaisista sinkuistaan, tai edes huikeimmat niistä? Lontoolainen jazz-pianisti Joe Webb ei ole kuitenkaan kuka tahansa, eikä Hamstrings & Hurricanes -pitkäsoitolle ole saatu ainuttakaan Collblanc ja SET EP-levyjen raidoista. Ei edes niitä loistavia sinkkuja. Valintaa voi pitää kovana, jopa raakana, mutta ehkäpä Lionel Messin hahmo voi selittää kaiken.

Entä mitä sitten argentiinalaisella jalkapallomegatähdellä ja lontoolaisella jazz-muusikolla on yhteistä? Mysteeri aukeaa nopeasti, sillä Messi on Webbin sankari ja uuden albumin otsikko viittaa nurmikenttien velhoon, tietysti. Futiksessa tärkeää on reagointi alati muuttuviin olosuhteisiin, se on todellista joukkuepeliä, jossa pelikavereiden ajatuksia pitää pystyä osapuilleen lukemaan ja samaa haetaan nyt jazzalbumin keinoin.

Pianoa soittavan Webbin pelikavereita ovat basisti Will Sach ja rumpali Sam Jesson, joiden muodostama kolmikanta omaa runsaasti voimaa. Albumin ykkössinkku Curve Ball paljastaa jo pelin hengen, eli kierrettä löytyy ja pistävyyttä myös, kun rajat ns. uuden ja vanhan jazzin väliltä pyyhkiytyvät jäljettömiin. Kaikki tapahtuu hetkessä, tässä tapauksessa vain reilussa kahdessa minuutissa, minkä jälkeen trio siirtyy jo seuraavan teeman eli raidan pariin. Improvisaatio tuottaa hilpeästi kukkivia kukkiaan ja kuulijaa siirretään edes taas ajan filmirullalla.

Yhtäältä koen olevani keskellä edellisen 20-luvun päivänpaisteisia aikoja, huolettomuuden ja leikkisyyden soidessa mm. Hamstrings & Hurricanes sekä sinkuksikin nousseella P.I.P -raidalla. Nähtävästi materiaalia on ikuistettu suhteellisen suorin liikkein ja monet kappaleet tuntuvat soivan aivan peräjälkeen, kenties jopa samalla otolla. Toisinaan siirrytään modernimpiin tunnelmiin, mutta halki levyn kaikkea leimaa mielestäni positiivinen helppous, alati suupielissä häilyvä hymynkaltainen. Taiturointia on, vaan kaikki on samaan aikaan hauskanpitämistä, ihan kuin maailman parhailla futareillakin.

Eikä Webbin päätä palella edes kiekon lopussa. Ensin hän versioi jazz-legenda Fats Wallerin Squeeze Me -kipaleen, jonka jälkeen hän tekee kunniaa 90-luvun Oasikselle. Kyllä, luit oikein. Hiraeth-vedolla Webb hakee samaa energiaa, kuin mikä synnytti brittirokkareiden Shakermakerin silloin aikoinaan. En tiedä mitä tässä varsinaisesti haettiin musiikin saralla, mutta ainakin chillaava raita erottuu kaikesta muusta kuullusta.

Hattua päästä, sillä Webb vetää siitä ulos monen monta jänistä debyyttialbumillaan. Jazz on alkupiste, josta on jo nyt lähdetty suuntaamaan ties mihin.