Kuun Pimeä Puoli: III

Omakustanne

Oululainen Kuun Pimeä Puoli on löytänyt itselleen toimivan rutiinin, jossa kahden ja puolen vuoden välein julkaistaan albumeiden väleissä ilmestyneitä sinkkuja summaava pitkäsoitto. Loogisesti otsikoitu III on kymmenen melodisen kitararockraidan joukko, jonka siivuista peräti kahdeksan on ehditty julkaista jo sinkkuina. Biisijoukko on värikkään vahva, mutta materiaalia sitoo yhteen moni asia. Sinkkuketjun toinen pää yltää itse asiassa lähes II-pitkäsoittoon asti, joka ilmestyi keväällä 2022, mikä korostaa katkeamatonta jatkuvuutta.

III on kiistatta monin tavoin vahva ja tarkoin harkittu kokonaisuus, jonka merkittävimmät ansiot löytyvät bändisoundista ja riittävän persoonallisesta ilmaisusta. Nelihenkinen yhtye pelaa mainiosti yhteen ja Sanni Luttinen osaa laulaa vimmatusti, mutta ilmaista myös pehmeämpiä tuntoja sekä tuntemuksia tarpeen mukaan. Mä ja Jousia on rauhallisemmalla saralla levyn kirkkain saavutus, jos nyt edellisen albumin huippuluokan Angerkoski ja Käärme -iskut jäävätkin saavuttamatta.

Menevämpää monoa jalkaan sovittava 2.0 on huomattavasti otsikkoaan kiinnostavampi tapaus, jossa bändi rokkaa modernein lisin. Periaatteessa soundi on keveä, mutta paine saadaan syntymään kovalla asenteella ja erittäin osuvilla sanoilla. Rajoja hakee koskettimista vielä selvemmin tukea, vaikka kitara kukkulan kunkku onkin, ja Unelmien hautausmaa taklaa myös onnistuneesti kertosäkeellään. Nopeus tuntuu olevan elintärkeää polttoainetta, jos nyt ainesten sekoitussuhteet tuntuvat hakevan yhä optimaalisinta kaavaa.

III-albumia vaivaa – tai siunaa, ihan näkökulman mukaan – tasainen vahvuus, joka allekirjoittaneen kirjoissa kääntyy tällä erää lievästi negatiiviseksi tekijäksi. Periaatteessa kaikki olennainen on kasassa, mutta isot biisit ja todella kylmäävät kohdat jäävät puuttumaan. Kuun pimeä puoli -kappale tuntuu jo hetkisen tanssahtelevan oikeilla langoilla ja Tanssi loikkaa kertosäkeessään taianomaisin askelin keskelle kehää, mutta viimeinen oikea siirto jää mielestäni puuttumaan.

Mitä siis sanoa, kun täysin muusta materiaalista eroava Kevät-instrumentaali sulkee levyn syksyn lehtien lentäessä ikkunan ulkona? III on askel uuteen suuntaan ja enemmän kuin versio 2.0 edellisestä albumista, vaan jokin jäi puuttumaan. Olisin melkoinen kultasormi, jos osaisin osoittaa tuon X-tekijän suuntaan, mutta ehkäpä IV vastaa kaikkeen parin vuoden päästä. Toivon sydämestäni niin.