Papa Reino: Hiljaiset hautajaiset

Filosofiaa on se vaan

Joskus perusjutut riittävät ja kaikki olennainen saadaan kasaan trimmaamalla, sekä oksimalla musiikki sääliä tuntematta aina alkurunkoonsa asti. Kuten vaikka Papa Reinon tapauksessa. ”Mustan merkin leimaama blues-mystikko” seisoo saatekirjeen ylimmällä rivillä ja ensimmäinen reaktioni oli osapuilleen luokkaa: ihan oikeasti?

Kyllä, ihan oikeasti. Papa Reino antaa sähkökitaran soida, säröä ajetaan myös vokaaleihin ja sen kummempia temppuja ei tarvita. Mies ja kitara, mahdollisesti jopa sikarilaatikkokitara, sekä tietysti sielua korventava palo. Takaa voidaan hakata välillä hiukan tahtia jostain pellinpalasta, mutta olennainen löytyy yhden valokeilan alta. Näissä teksteissä elo on kroonista ylämäkeen luistelua ja kaiken merkityksettömyyden pohdintaa, mutta vaikka kuinka tulee turpaan, niin aina vain ryömitään eteenpäin. Eteenpäin ja kohti – jotain. Ken tietää, mitä lopulta siellä suurimman verhon takana odottaa, mutta alkubluesin voimilla Papa Reino pakottaa ruuhtaan syvemmälle kohti delta bluesin alkulähteitä.

Kaksi sinkkua, eli Voi Luoja! ja Ei mitään, heitetään heti alussa tuleen. Mainiot ja toimivat numerot ajavat sielua vimmalla kohti reunaa ja etenkin ensinnä mainittu hieroo tuttavuutta jopa bluesrockin kanssa, tosin vähäeleisesti. Mitä olemme, vai olemmeko mitään muuta kuin varjoja ja tuhkaa? Kärsimys ei ole tiedossa, vaan varmuuden puuttumisessa, ikuisissa epäilysten varjoissa elämisessä. Hiljaiset hautajaiset voisivat sentään tuoda edes rahdun arvokkuutta loppuun, kuten nimibiisi ymmärtääkseni pohtii.

Alkubluesin osia kieritellään niin ylä- kuin alamäkiin ja ikuinen kierto se jatkuu vain, rakkikoirien räksyttäessä ja haaveiden häilyessä horisontissa kangastusten tavoin. Ei ei ei summaa häntäänsä jahtaavan filosofoinnin muutamaan tiukkaan lauseeseen, joissa annetaan avaimet eri oviin – kuulija saa itse päättää, mihin niistä koittaa ruosteisia käppyröitä sovitella. Onni ja onnettomuus, synti ja lankeemus, ehkä jopa hetkittäin pilvien välistä pilkistävä toivon säde, näitä kaikkia rullaillaan bluesin soidessa, ukon ulvoessa ja nuottien raapiessa arkun kantta.

Aidon ja alkuperäisen blues-ukon tavoin Papa Reino on yhtäältä kaikkitietävä saarnamies ja toisena hetkenä taas sielunsa epäilysten riivaama karitsa, joka ei edes tiedä mihin laumaan kuuluu. Pehmeämpi Lintuseni silittää sentään aikansa myötäkarvaan ja Kohtuulliset läksiäiset on suorastaan armelias päätös taipaleelle, jolla okaat ja piikit raapivat muutoin alati kylkiä. Hiki nousee otsalle, kurkkua kuivaa ja sisintä kiristää – eli toimii.