Litku Klemetti: Funny Girl

Playground Music Finland

Vajaa kaksi vuotta sitten ihmettelin, että taasko Litku Klemetti pistää uutta pitkäsoittoa markkinoille. Liekö syynä puolestatoista vuodesta kahdeksi venähtänyt albumiväli, mutta nyt uusi kiekko tuntui saapuvan täsmälleen ajallaan. Tässähän oli jo hiukan ikävä Litkua ja hänen vinkeän poppinsa arvaamattomia kaarroksia, joten ilahduin kovasti Funny Girl -kiekon ilmestyessä söpöine kansineen toimitukseen.

Albumeiden välissä ehti itse asiassa ilmestyä enemmänkin sinkkuja, mutta kesän 2023 mainiot Ulos maailmaan ja Juusto -sinkut eivät ole päätyneet pitkäsoitolle mukaan. Tämähän on tuttua Litkua, että välipalat eivät automaattisesti mahdu mukaan seuraavalle pitkäsoitolle, mutta jos ette ole kuulleet kyseisiä herkkuja, kannattaa niihinkin tutustua. Litkun laatutakuu kattaa kaiken tuotannon.

Vaan takaisin uuteen kiekkoon ja sen aarteisiin. Loppukesästä 2024 sinkkuna julkaistu Rakastan sun exää on mahdottoman tarttuva, reipas, räiskyvä ja hilpeä poprokkailu, joka summaa reiluun kolmeen minuuttiin kaiken oleellisen. Soundi on poreilevan helmeilevä ja popin vinkeys nostattaa vastustamattomasti hymyn huulille. Periaatteessa sointukulut ja ratkaisut muistuttavat halki kiekon aiemmistakin tekemisistä, mutta silti Funny Girl on raikas ja uusi luku Litkun historiassa.

Alustavista sinkuista toinen, eli Sumuposauttajan kanssa julkaistu Sumun jälkeen, veivaa karibialaisine rytmeineen valjakkoa uuteen suuntaan. Vängät syna(?)soundit tipauttavat muovisia sateenvarjoja värikkäisiin drinkkilaseihin, ja paukku toimii kuin leka – tietysti. Kepeys ja vakavuus ovat tuttuja naapureita Litkun biiseissä, kun elo vie minne kulloinkin. Seis nimeen rakkauden ottaa kuusaripopin perinnöstä linkousvoimaa ja alun pastissin tuoksusta kuoriutuu ulos mitä viehättävin poprock-timantti. Tämä on niin Litkua ja juuri se erottaa hänet niin monista muista edukseen, kun työn taso pystytään toistuvasti nostamaan seuraavalle tasolle.

Rakkaus on mahti homma, vaan elon isosta pakasta löytyy myös runsaasti pataa jaettavaksi. Lusijaneito on saanut kohtalolta niin rysty- kuin kämmenlyöntejä kummallekin poskelle, eikä ole helppoa, kun Mun mutsikin bailaa rankemmin. Nähtävästi jo aikaa sitten päättyneen parisuhteen kipeitä varjoja pohtiva Olit huumeissa on myös sielultaan surullinen kertomus, mutta Litku osaakin tarinoida jopa moisista asioista jotenkin nostattavasti.

Varjoisampien kappaleiden kertoja näkee kyllä kaiken ikävän ja surullisen ympärillään, mutta osaa ensinnäkin suhtautua asioihin riittävän rakentavasti, sekä poprokkailla vielä kaiken kukkuraksi menokengät jalassa. Hilpeää traagisuutta? Inhorealistisia voimaantumiskappaleita? Kyllä ja kyllä, väittäisin, eikä tuossa ole mielestäni mitään probleemaa. Varjojen valoksi taittaminen lienee Litkun supervoima, mikä on näillä pohjoisilla main aina tarpeen. Aina riittää lisää kuulijoita pelastettaviksi surkeutensa kurakoista.

Funny Girl kasvoi alun kolmesta tähdestä jo varhain kirjoissani neljän tähden ’peruslitkuksi’, mutta nyt en tee samaa virhettä mikä pääsi käymään Kukkia muovipussissa -albumin kanssa. Olen monesti katunut sitä, etten antanut kyseiselle kiekolle sille kuulunutta viidettä tähteä, koska levy vei tahollaan Litkun soundin omaan maksimiinsa ja oli rakenteensa puolesta täydellinen. Samat sanat voi lausua ääneen myös Funny Girlin kohdalla, joten viisi tähteä on perusteltu.