Ocelot: Siskoni on noita

Soliti

Poppia on monenlaista ja Ocelotin tapauksessa se tarkoittaa usein vinompaa, jännempää ja ennemminkin yöaikaan sopivaa musiikkia, joka personoituu vahvasti kippari Emilia Pennasen uniikkiin lauluun. Tällä erää yhtye on pysynyt pitkälti samana, joka soitti Pennasen ympärillä parin vuoden takaisella Auringon puutarha -albumilla. Kyseinen levy piirsi maahan aikoinaan selkeän viivan, erottaen alkupään pienjulkaisut uudesta ajasta. Siskoni on noita -pitkäsoitto on mitä selvimmin edeltäjänsä sisarus, ehkä hieman vanhempi ja järkevämpi tapaus, mutta edelleen saman arvaamattomuuden siunaama/kiroama kaunokainen, jonka seurassa kannattaa pitää aistit terävinä.

Kesäinen Prinssi/Pikkuveli-sinkku löysi allekirjoittaneenkin täydellisyyttä hipovalla rakenteellaan ja kiusallisen tutulla melodiakuviollaan, joka oli samaan aikaan niin Berliini-Bowieta ja silkkaa Ocelotia. Kesälomailun ohessa biisi kävi aina vain tutummaksi ja kun verkkaisempi Kolme kesää -sinkku soi koulujen alun tienoilla, aloin jo hiljalleen odottaa Ocelotin uutta tulevaksi.

Eikä uusi albumi ole tietenkään mikään helppo nakki, tai silkka päiväretki kauneimpaan kesäpuistoon, koska kyseessä on Ocelot. Toki albumin ilmapiiri on sangen kesäinen, sen kappaleet ovat pääosin keveitä poppiksia ja painopiste on melodisen herkässä kauneudessa, mutta… Niin, otetaan vertailukohdaksi ranskalaisen uuden aallon elokuvat ja vaikkapa Eric Rohmerin 80-luvun alkupuolen teokset.

Rohmerin elokuvat ovat kauniita katsoa ja niiden kuvallinen rytmitys hämmentää yhä simppeleillä keksinnöillään. Nuo päällisin puolin yksinkertaiset ja sisukseltaan monimuotoiset teokset ovat kuin Ocelotin popin heijastumia, kansikuviaan konstikkaampia tapauksia. Rohmerin tarinoissa nuorekkaan viehättäville ihmisille tapahtuu usein aika ikäviä asioita, kun rakkauden sotkut, kiemurat ja solmut tekevät elon ajopuille tepposiaan. Kaikki on periaatteessa siroa, somaa ja kaunista, mutta samaan aikaan kaiken alla ovat toiminnassa toisenlaisetkin voimat.

Ysiviis on kuvaus huolettomista päivistä, nopean biisin jolkottaessa dyyninsä harjaa pitkin ja silti, teksti antaa myös taivaan tummua ja varjojen hiipiä reunoilleen. Hiekassa tanssitaan ja repparissa ollaan, mutta tuo kaikki oli, eikä ole enää. Nimiraita Siskoni on noita on todellisuudessa kertomus lupausten pettämisestä, eikä em. Kolme kesää löydä muuta kuin silkkaa ajanhukkaa turhiksi osoittautuvista haaveista. Ja tämä kaikki on kääritty unelmaisen popin pastillipapereihin.

Ocelot pystyy muuntumaan hämmästyttävissä määrin ja esimerkiksi Sun silmillä osasi päässäni rakentaa sillan Madonnan Justify My Loven tokkuraiseen maailmaan, jossa niin ikään päähenkilö on enemmänkin ajelehtija. Ankkuriraita Uin, uin, uin jättää kertojan kauas kukkulalle, jossa hän tupakkaa poltellen odottaa uutta aikaa tapahtuvaksi. On siis aika poistua vanhoista kuvioista, uida saarelle, nousta kukkulalle, vaihtaa huonetta, taloa ja lopulta vaikka koko kaupunkia

Aika tulee näyttämään, oliko tämä yhden aikakauden päätös Ocelotille, mutta ainakin matka on jatkunut ja toivon sen jatkuvan vastakin. Pennasen tapa nähdä maailma on omanlaisensa, yhtyeen melodiakulut saavat kaikessa yksinkertaisuudessaan kullan kimaltelemaan pihasoran seassa ja auringon paistamaan hitusen lempeämmin. Kaiken kruunaa tekstien ja musiikin näennäinen konflikti, jota ilman kaikki olisi niin tavattoman tavallista – ja tylsempää.