Luut: Luut

Omakustanne

Tämä levy pääsi jotenkin yllättämään. Alkujaan vinyylin piti päätyä aivan toiselle toimittajalle arvioitavaksi, mutta niin vain huomasin lopulta arvioivani sitä itse. Enkä tiedä enää, tuliko albumin mukana alkujaan jotain yksityiskohtaisempaa saatepaperinippua, vai ovatko mahdolliset lappuset kadonneet maailmalle. Vaan tiedon vähäisyys niin paperilta kuin verkon syövereistä ei ole negatiivinen asia, koska kaiken maailman valokuvanippujen sijaan tuli keskityttyä itse aiheeseen: musiikkiin.

Taustoista kerrottakoon kuitenkin sen verran, että Luut on kymmenisen vuotta toiminnassa ollut kotimainen yhtye, joka ei ensimmäisinä vuosinaan pitänyt turhaa hoppua toiminnassaan. Alkuun trio soitti vain kahtena viikonloppuna vuodessa: keväällä ja syksyllä. Viikonlopun pituisista sessioista ryhtyi kertymään materiaalia ja pandemian myötä tämä(kin) projekti sai uutta tuulta, kun aikaa oli ja etäyhteydet pelittivät. Näin kasassa on ensimmäinen levy ja ketju saattaa hyvinkin saada jatkoa nyt kun ketsuppipullosta on korkki kadonnut.

Kolmikon omien sanojen mukaan musiikkia on jotain ”hämy rockin” kaltaista, mutta termi on mielestäni silkkaa oman materiaalin aliarvioimista. Allekirjoittaneen mielestä tätä unenomaista, eteeristä ja silti erittäin läsnä olevaa kitaramusiikkia tulisi kuvata rikkaammin termein, öisemmin sanoin ja vivahteikkaammin lausein. Akustisuus on merkittävä osa kaavaa, sähköisen lähinnä syventäessä ja rikastaessa soundikenttää. Vähemmän on kroonisesti enemmän ja pitkät osat albumista kuluvatkin hyvin tunnelmallisissa tunnelmissa.

Osa raidoista on suorastaan luonnosmaisia, rosoisen sähkökitaran vaellellessa neilyoungmaisesti edessä ja rytmiryhmän pitäessä paketin simppelinä. Tärkeää on toki minne mennään, mutta myös jokainen pieni murunen matkan varrella on osa kokonaisuutta. Markus, Jaakko ja Murkku ovatkin luoneet yhdessä joukon taianomaisia hetkiä, kun Sade lyö hitaasti massaansa keräten ja täysin instrumentaalinen Valokuva rakentaa itseään rivi riviltä ja nuotti nuotilta.

Albumin sulkeva Pois täältä pyörii hienosti akselillaan yli kuuden minuutin ajan, vetäen kuulijaa hypnoottisesti entistäkin syvemmälle hellään liikkeeseensä. Vokaaleja kuullaan toki halki kiekon, mutta sanat ovat useimmiten vain yksi taustalla vaikuttava tekijä. Huuda taitaa sisältää eniten tekstiä, eikä sekään varsinaisesti lohdullinen tai yksiselitteinen tarina ole. Silti niin kappale kuin koko albumikin tuntuu surumielisen toiveikkaalta, omat sadepilvensä hyväksyneeltä 39 minuuttiselta matkalta musiikin rauhallisemmille rannoille.

Luut on ansiokas levy, jonka luomalle perustalle on helppo rakentaa lisää osasia. Tarina ei kerro kuinka suuresta biisijoukosta esikoisen kahdeksikko valikoitui, mutta tuskinpa nämä ovat ainoat vuosikymmenessä syntyneet kaunokaiset. Ei ehkä aivan jokaiseen tilanteeseen sopivaa tunnelmointia, mutta tummanpuhuvista raidoista on yllättävänkin moneksi.