Lempi Elo: Huojuvat Puut

Omakustanne

Lempi Elo on kasvanut sooloproggiksesta oikeaksi yhtyeeksi, kuten folkahtava taidepophelmi Pispala taannoisessa sinkkukoosteessa kiistatta osoitti. Uuden sukupolven laulaja/lauluntekijäksi identifioituva Lempi Elo on nyt siis myös yhtye, jonka yhdessä sovittamat kappaleet maalaavat erilaisia tuokiokuvia elämästä.

Folkahtavaa ja progehtavaa taidepoppia soitetaan ilmavasti, nuottien väleihin toisinaan jäävien hiljaisuuksien ollessa yhtä merkittäviä, kuin ne harvat äänekkäämmätkin kohdat. Yöperhonen liihottelee räväkästi halki kapakoiden ja myöhäisyön bussipysäkeiden puolittain varoittaen mahdollisesta tulevasta. Notre Dame palaa ja ilmasta voi aistia savun lisäksi uhan, joka on yhtä paljon tästä kuin näkymättömistäkin maailmoista kumpuavaa. Vimmaisuus ja räiskähtelevä alkuvoimaisuus ovat yksi osa tästä palapelistä.

Helpommin lähestyttäviä saattavat silti olla hiljaisemmat raidat, joita em. Pispalakin tavallaan edustaa. Vauhtia entisestään laskee vahvasti omaelämäkerralliselta vaikuttava Yhdeksän vuotta, jossa kertoja palaa vuosien jälkeen pienen kotikylänsä ahtaisiin maisemiin – henkisellä tasolla nyt ainakin. Yksi levyn kantava teema onkin oman äänen löytäminen, niin kasvamisen kuin muunkinlaisen kehityksen kautta.

Toinen vahva lanka verkalleen syntyvässä teoksessa on suru. Jotain rinnan vasemmalta puolelta löytää etenkin Suru kasvatti huojuvan puun. Kappale saattaa käsitellä surun kasvattavaa puolta, kuinka me muutumme ja muunnumme elon kipeissä käännöksissä. Tekstit ovat usein monitulkintaisia, erittäin runollisiakin, vaan se ei ainakaan heikennä sanojen voimaa.

Huojuvat Puut on monin tavoin kertomus elämästä, sen toisinaan hyvinkin kummallisesta koukeroisuudesta ja oman tien etsimisestä. Lapsuuden vaihtuminen nuoruuteen, varmuuden kääntyessä epävarmuudeksi, alut ja loput, ilot ja surut, kun elämä heittää ja hellii. Lempi Elo on itse uudessa alussa ja bändille kyseessä on kiistatta debyyttialbumi, kokonaisuus josta voi ja saa olla ylpeä.