Tjango!: Pohjantähti

Omakustanne

Tjango! on akustista folkjazzia soittava kotimainen yhtye, joka ansaitsee huutomerkin nimensä perään ja rehellisyyden nimissä huomattavasti edellä mainittua eloisamman genrekuvauksen. Neljän hengen instrumentaaliryhmä näet onnistuu siinä, mitä niin monet muut ovat tavoitelleet: yhdistämään Pohjanmaan lakeudet, Pariisin kahvilat, Buenos Airesin tuliset tanssikapakat ja urbaanin boheemin Helsingin. Sulatelkaapa näitä mielikuvia hetki.

Niin, kuinka kaikki siis käy? Mikä tekee juuri Tjango!-yhtyeen musiikista niin loistavaa?

Asianmukaisiin kysymyksiin kannattaa lähteä vastaamaan lavean pohjan kautta. Ensinnäkin nelihenkisen yhtyeen säveltämät kappaleet ovat tarttuvia, napakoita ja sovituksiltaan inspiroivan avaria. Soitto kulkee nopeasti, vaan ei kiirehtien, askelten pysyessä alati keveinä. Levyn pohjavire on positiivinen, mikä ei sulje ovea melankolisuudelta. Kaiken lisäksi kappalejärjestys on hiottu täydelliseksi.

Albumin yksitoista raitaa ovat kukin omanlaisiaan pikkuikkunoita tai postikortteja mitä erilaisemmista maisemista. Iloisesti keinahteleva Til Mari istuu ehkä luontevammin kotoisten merenluotojen kesäpäiviin, kun taas Happy Insomnia Blues selättää nimensä svengaavalla veivauksella. Blues on mahdollisesti kehikon muoto, mutta nytkin vikkelä viulu ja pompahteleva kontrabasso alleviivaavat otsikon ensimmäistä sanaa. Tämä on iloisuutta ja jopa riehakkuutta, joka vain syntyy itsestään, pullahtaa jostain muun maailman ihasteltavaksi.

Instrumentaalialbumeiden haasteena pidetään usein tekstien ’puutetta’, mutta tässä tapauksessa Pohjantähti pystyy kertomaan uskomattoman monenlaisia tarinoita sanaakaan sanomatta. Run Through the Fieldsin melankolisuus voisi löytää elokuvamaailmasta Roy Anderssonin harmaat kaupungit, kun taas Hulju-Swing saattaisi soida hyväntahtoisen Buster Keatonin toilaillessa valkokankaalla. Swingissä riittää kierrettä, pelloissa elokuun kastetta – kaikki tuntuu jatkuvasti olevan niin kovin läsnä musiikkia kuunnellessa.

Harmonikka, viulu ja akustinen kitara käyvät raidalta toiselle vuoropuheluitaan, eikä kontrabassokaan jää taustalla vain pompottelemaan. Tärkeintä on kuitenkin pienistä lyhäreistä rakentuva suurempi tarina, kertomus, johon voimme sijoittaa vapaammin hahmoja, paikkoja ja aikakausia. Se on kyllä melankolinen, kaipaileva ja kaihoisa, mutta vielä enemmän toiveikas, iloinen ja lämmin.

Buenos Airesin öisiltä kaduilta voi olla yllättävän lyhyt matka pohjanmaalaisen peltoaukean laitaan, puimureiden puskiessa töitä läpi yön, tai Seinen varren hämärään aamuun liikenteen huminan hellittäessä hetkeksi. Elo voi olla kaikissa näissä paikoissa haastavaa, kovaakin, mutta miksi ihmeessä antaa periksi näin ihmeellisessä maailmassa?

Lopussa on aika palata alkuun. Miksi koen tämän levyn olevan viiden tähden arvoinen, mikä nostaa sen muiden edelle? Ensinnäkään en ole kuullut koskaan mitään täsmälleen tämänkaltaista, eikä monikaan albumi toimi kokonaisuutena samalla voimalla. Kyllä, tämä on folkjazzia, mutta yhtä paljon kansanmusiikkia, vuosikymmenten takaista tanssimusiikkia ja rakkauden synnyttämää kerrontaa monelta mantereelta.