AWA: Satamieli

Omakustanne

Muusikko ja multi-instrumentalisti AWA kävi tutuksi reilu kaksi vuotta sitten, kun upean harmoninen ja tiivistunnelmainen Mun tarkoitus -sinkku osui kohdalleni. Esikois-EP:nsä jo vuonna 2018 julkaissut AWA, eli Amanda Mäläskä, on sittemmin julkaissut muutaman muunkin sinkun, jotka on nyt koottu esikoisalbumin osasiksi. Kiekko on siis monella tapaa perinteinen debyyttipitkäsoitto, joka summaa tähän asti tapahtuneen, tosin em. EP on jätetty tyystin rauhaan.

Satamieli on kiistatta monitahoinen ja värikäs päiväretki popin ihmeelliseen maailmaan. Grand Canyon ulottuu kitarasooloineen kaikkineen jopa poprockin puolelle, kun taas Rikkinäinen sydän soi selvästi suomalaisesta iskelmästä innoittuneena. Eikä siinä mitään, sillä näinä päivinä iskelmä ei ole enää siinä määrin ruma sana, kuin vaikkapa vuosikymmen sitten. Sanoitus on ehkä nipun kummallisin, enkä saanut luotua siihen missään vaiheessa yhteyttä – ongelma saattaa tosin olla vastaanottimessani.

Tekstien puolella AWA käykin läpi arjen moninaisia ongelmia, joista osa johtaa rakkauden kenttien kuumimpiin taistoihin, osa taas muilla tavoin läheisten ihmisten luokse. Toisinaan kertoja on suorastaan aggressiivisen vahva, toisinaan isketty ja murjottu, mutta lyötyä ja luovuttanutta ääntä joukosta on turha etsiä (jos em. iskelmäseikkailu unohdetaan, kuten itse tein). Pisimmälle voimaannuttavalla linjalla ulottuu Mä en jaksa pelätä, jossa lapsuuden pelot raahataan kirkkaaseen päivänvaloon ja siten voitetaan.

AWAn eduksi on laskettava myös se, että genrejen ’pelisäännöt’ saavat toistuvasti joustaa artistin oman vision edessä. Tuo jos mikä tekee albumista nimenomaan vahvan kokonaisuuden, jolla on oma äänensä, oma tarkoituksensa. Välimatkat äärimmäisten laitojen välillä ovat melkoiset, kun naapurissa Magiaa kipuilee kohtalokkaan rakkauden kourissa mystisen popin voimin ja Flanellitaivas tempaa mukaansa tanssilattialle. Väittäisin silti AWAn selviytyvän haasteistaan, tai ainakin suurimmasta osasta niistä, kunnialla lävitse.

Hivenen turha intro Alku ei tuo mitään lisää ja sinkuilla painotettu albumin alkupuoli käy tarpeettoman innokkaasti satunnaisen kuulijan kimppuun, mutta toisaalta: tästä AWAssa on kyse. Kaikki tai ei mitään, mieluummin sata kuin nolla. Satamieli onkin saanut osuvan nimen, sillä tyylien kirjo on kauniisti sanottuna rikas. Hiukan kokkareita, mutta jään mielenkiinnolla odottamaan jatkoa.