Kuun Pimeä Puoli: II

Omakustanne

Kaksi ja puoli vuotta sitten vasta hädin tuskin muodostumaan ja asettumaan ehtinyt Kuun Pimeä Puoli julkaisi itsensä mukaan nimetyn debyyttialbumin. Suomenkieliset tekstit ja sangen angloamerikkalaiset kitararocksoundit purivat napakasti, vaikka hiontatyötä olisikin voinut tehdä siellä ja täällä. Sittemmin yhtye on julkaissut runsaasti sinkkuja, jotka on nyt koottu yksiin kansiin ja näin maailmaan on saapunut loogisesti nimetty kakkosalbumi II.

Tie toisen pitkäsoiton luoksehan avautui jo noin kaksi vuotta sitten, kun ensimmäinen sinkku Angerkoski iski heti startista ohituskaistalle. Siivu on myös uuden albumin ehdotonta kermaa, jota edustaa myös vuoden 2020 viimeinen sinkku Neverland. Voimaa on monenlaista, mutta kun ykkösluokan melodia saadaan täyteen terään, on laidoissa pitelemistä.

KPP on aina pelaillut hiukan suomimetallin kanssa, tarttumatta kuitenkaan liiaksi siihen kiinni. Tälläkin numerolla raskaus on saatu sekoitettua melodiseen kulkuun niin, että biisissä on brutaalia voimaa ja pehmeämpää imua. Balanssin löytäminen on haastavaa ja jokainen yritys ei tuota tälläkään levyllä optimitulosta, mutta orkesterin osumisprosentti on kohoamaan päin. Mikä tärkeintä: totaalihuteja ei löydy.

Kolmea ja puolta minuuttia ei yritetä kuin pariin otteeseen, joten kiteyttäminen on hallussa ja vyörytys pelaa rauhallisemmillakin raidoilla. Kummallisin outorockin helmi on Sä et sitä toisesta nää, jolla göstamainen tilitys, miesvokalistin rapin sukuinen säkeistöjen lausunta ja naislaulajan melodinen linja vetävät eri suuntiin. Alkuun täysin vääriin bileisiin päätyneeltä tuntuva kertosäe törmää kaiken kukkuraksi jotenkin onnekkaasti kaikkeen muuhun, jolloin lopputulos toimii. Raikkaalla tavalla sivummas loikkaa myös Ikirouta, jolla päätä hakataan seinään ihan kirjaimellisestikin, mutta samaan aikaan kimurantisti.

Mainitaan nyt vielä erikseen ihon alle luikerteleva Käärme, jolla bändiä avustaa Plu!, ja mielestäni erittäin onnistuneesti. Kaikki oikeat biisithän on jo julkaistu sinkkuina, mutta kun Helsinki on hiljaa sulkee viimein matkan, tuntuu albumi ehyeltä ja kaari lähes täysin sulkeutuneelta. Pinnat lopun hienosta saksofonista, jonka haivuttua jäädäänkin sitten odottamaan kolmosen ekoja sinkkuja. 20-luvun alku paketissa.