PRP: No Pristine Rubbery Perception

Inverse Records

No Pristine Rubbery Perception on kotimaisen progehtavaa rockia luovan PRP:n debyyttialbumi, mutta bändin juuristo ulottuu syvälle ja kauas. PRP on näet sama asia kuin Petteri Kurki ja Rami Turtiainen, jotka ovat luoneet Grus Paridae -yhtyeessä progehtavaa pop-rockia mainioin tuloksin jo pidempään.

Kuuleman mukaan No Pristine Rubbery Perception -pitkäsoitolle on päätynyt materiaalia, joka ei vain istunut emobändin pehmeämpään tyyliin. Eikä kappaleita lähdetty väen väkisin taittamaan GP-sapluunan läpi, vaan niiden annettiin olla jotain muuta. Ensimmäinen sinkkuhan paljasti kahden raidan verran tulevaa, mutta alkuvuodesta 2018 ilmestynyt Rubber Sun -pikkukiekko jätti vielä paljon arvailujen varaan. Jotain kertonee tosin se, että svengaavan hypnoottiseen kuvioon rakentuva SunSon on sysätty nyt kiekon perälle bonusraidaksi.

Raskaus, rosoisuus ja 70-lukulainen psykedeelisyys ovat myös pitkäsoitolla voimakkaasti läsnä, vaikka melodisuus onkin yhä ruorin takana. Itse asiassa tyyli on retrohtunut jopa niissä määrin, että omaan makuuni mittakauhat ovat tarpeettoman syviä ja ronskisti käsiteltyjä. Albumia on kasattu kaikessa rauhassa parin vuoden ajan, osa biiseistä on löytynyt pöytälaatikosta, osa taas tehtiin varta vasten uudelle proggikselle. mutta kaikkea leimaa progehtava leijailu raskaammissa pilvissä.

Eikä siinä periaatteessa mitään pahaa ole. Monet progen valtiaat ovat kadonneet pitkiksi ajoiksi yläpilviin, jossa mm. Kingston Wall sittemmin vietti loppuaikansa. Mielestäni No Pristine Rubbery Perception vain menee kokonaisuutena tarpeettoman pitkälle omalla sarallaan, aivan kuin PRP olisi itsekin lumoutunut omasta soundistaan – ja unohtanut siinä samalla satsata riittävästi sävellyksiin. Sekä erityisesti tässä kontekstissa toimivien sovitusten luomiseen. Soolot ovat pitkiä, taiten tehtyjä ja kappaleet rullaavat mainiosti, mutta ne eivät varsinaisesti tahdo oikein mennä mihinkään.

Monelle raidalle on saatu tungettua uskomattomia määriä materiaalia, eikä PRP tee mitään väärin tai genren oppeja haastaen. Ehkä siinä onkin albumin perustavanlaatuinen dilemma, sillä kaikki tuntuu niin silkkisen mainiolta ja seesteisen ongelmattomalta. Tai sitten ongelma on vain oma konflikti- ja kontrastihakuisuuteni.