Jerry Cantrell: Brighten

Double J Music

Soittajan voi saada ulos bändistä, mutta bändiä ei saa ulos soittajasta. Tuo vanha viisaus osoittautuu jälleen todeksi, kun Alice in Chains -kipparin uusinta sooloalbumia kuuntelee. Vuosituhannen vaihteen kummallakin puolen soolomusiikkia julkaissut Cantrell on sittemmin pysytellyt emobändinsä ja muiden yhteistyöviritelmien työllistämänä, mutta nyt on sooloketju saanut viimein jatkoa.

Entä miksi tämä levy on ensinnäkään tehty ja päätetty julkaista? Onko kyseessä vain pino kappaleita, jotka eivät ole sopineet Cantrellin muihin tekemisiin? Siinä pari napakkaa kysymystä, joille ei tahdo löytyä tyhjentäviä vastauksia.

Periaatteessa koko levyä leimaa vahva rockmaisuus ja toisinaan rönsyt vievät hyvinkin popahtaviin maisemiin. Suuressa vaikutepadassa porisevat myös aina niin luotettavat blues, country ja roots, jos nyt tuhdilla Cantrell-maustamisella kaikista siivuista saadaan enemmän ja vähemmän Alice in Chainsin mieleen tuovia palasia.

Yksi ongelma on tietysti se, että Cantrell laulusoundi on mikä on, eikä sitä ole millään tavoin pyritty muuttamaan tai muuntamaan. Toisekseen herra on päättänyt pitää kitaran kädessään, eikä luotetusta kuusikielisestä irtoa juuri muita kuin niitä tuttuja sointuja ja soundeja. Toki mm. Michael Rozonin pedal steel on luokkaa ’jotain muuta’, mutta kun sitä jotain muuta on niin kovin, kovin niukalti. Toinen hukattu mahdollisuus on Elton John -laina Goodbye. Kyllä luit oikein, ja kyllä: metsään kolisee tämäkin yritys.

Tämä on kaikin puolin tiukalla ammattitaidolla ja rautaisella rutiinilla luotu sooloalbumi, joka ei tekniseltä puoleltaan kalpene minkään muun herran levyn rinnalla. En vain löytänyt kiekosta sielua, ydintä, pohjimmaista tarkoitusta ja sitä jotain, joka olisi saanut lyijyn muuttumaan kullaksi. Ei kirkastunut.