Jere Valkonen: Jere Valkonen

Eclipse Music

Laulaja-lauluntekijä Jere Valkonen kuuluu siihen pieneen ja kadehdittuun joukkoon, joka pystyy tuomaan näennäiseen kaaokseen omanlaistaan järjestystä. Herran itsensä mukaan nimetty debyyttialbumi näet vaikuttaa aluksi auttamattoman sekavalta joukolta aineksia, joiden ei pitäisi olla edes samassa luokkakuvassa, mutta ensivaikutelma ei pidemmässä juoksussa pidä kutiaan. Ei ainakaan allekirjoittaneen kohdalla.

Tunnustettakoon että albumikokonaisuutena Jere Valkonen vaikuttaa alussa olevan osapuilleen yhtä ehyt kuin risukasa, mutta kuuntelukertojen myötä hullunkurisesti muotoillut palaset alkavat muistuttaa ennemminkin monimutkaista palapeliä. Kuvaa jossa on ärsyttävän runsaasti yksityiskohtia, mutta jonka äärellä silti tahtoo viettää aikaansa sen tarjoamia mysteereitä ratkoen. Tavallaan tämä on kuin Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band, teos jossa on rationaalisesti ajateltuna aivan liikaa kaikkea – mutta me ihmisethän emme olekaan rationaalisia olentoja.

Albumia edeltänyt sinkkuketju antoi jo omia varoituksiaan, tai lupauksiaan, ihan katsontakannan mukaan. Jäteojalla hyppäsi countryponin selkään, kun taas Tuhat pimeetä keskiaikaa julisti rakkautta folkahtavan ja kentahtavan popin voimin. Entä sitten vuosi sitten ilmestynyt Laulu-sinkku? En edelleenkään tajua lyriikoiden Matrix-viittauksia, mutta enpä kyllä ymmärrä näiden muidenkaan tekstien kaikkia sisäavaruuksia. Eikä se liene edes tarpeen, sillä Valkosen tapa luoda sanamosaiikkeja ja merkitysketjuja jättää ovet ja ikkunat tahallaan avoimiksi. Tältä pohjalta albumin sulkeva Nimeni on häpeä summaa osuvasti kaiken koetun, popsinfonian pohtiessa stigmojen tasoja ja tarkoituksia.

Eihän kaikkea pidäkään ymmärtää, kuten vannoutunut David Lynch ja Federico Fellini -fani minussa tietää. Ei etenkään, jos sattuu pitämään muuten lopputuloksesta, sekä niistä eksoottisista matkoista ja paikoista, joita taitelija töillään tuo kosketusetäisyydelle. Jere Valkonen haastaa kuulijansa, asettumatta kuitenkaan tämän yläpuolelle. Hän rikkoo tahallaan kaavoja, löytääkseen kenties jotain uutta. En voi kuin arvailla albumin kaikkia tarkoitusperiä, mutta jo se, että päädyn pohtimaan moisia on mielestäni virkistävän erilaista.