• Arviot
  • Levyt
  • Pienet
  • Livet
  • DVD
  • Kirjat
• Haastattelut
• Artikkelit
  • Ajankohtaista
  • Klassikko
  • Sarjakuvat

Anathema: A Natural Disaster

Music For Nations

Anathema on toipunut tasapainoaan järkyttäneestä saippuaoopperasta ja saanut levynkin aikaiseksi. Viime vuonnahan bändin tulevaisuus oli jonkin aikaa jopa vaakalaudalla, kun primus motor Daniel Cavanagh erosi bändistä hetkeksi kokonaan ja meinasi liittyä Anatheman entisen basistin Duncan Pattersonin nykyiseen yhtyeeseen Anti-Matteriin. Patterson itse puolestaan lähti Anathemasta aikoinaan varsin kitkerissä tunnelmissa vannoen ettei palaa rokkikuvioihin enää koskaan. Loppujen lopuksi Anathemaan on uuden levyn myötä liittynyt kuitenkin vielä kolmaskin Cavanagh, laulaja-kitaristi Vincentin kaksoisveli Jamie. Eli 2-1=3 vai? Ota nyt tästäkin sitten selvää... Edellä mainitut vaiheet huomioiden onkin hieman yllättävää, että Daniel Cavanagh on tehnyt yhtä lukuunottamatta kaikki uuden levyn kappaleet vaikka bändin muillakin jäsenillä on tunnetusti biisintekotaitoa hyppysissään.

Urakehityksen osalta Anathema on jäänyt ikävähköön väliinputoajan asemaan. Örinähevillä aloittanut ja vuosien saatossa radikaalisti ilmaisuaan hionut yhtye on leimautunut toisaalta hevibändiksi, toisaalta post rock/proge-hissuttelijaksi, joka on kohdannut niin välinpitämättömyyttä ja vieroksuntaa kuin suoranaisia hylkäyksiäkin. Tässä mielessä yhtyeen taipaleesta tulee mieleen samantapaisista ongelmista kärsinyt hollantilainen The Gathering, joka kyllästyi lopulta vahvasti heviin profiloituneen Century Median kanssa vikurointiin ja vaatimuksiin suoraviivaisemmasta linjasta perustaen viime vuoden lopulla oman levy-yhtiön. Anathema on sentään nauttinut Music For Nationsin luottamusta suhteellisen pitkään. Kummallakin yhtyeellä on toki ymmärtäjänsä, mutta yleisesti ottaen sekä Anathema että The Gathering ovat ikäviä esimerkkejä musiikkibisneksen vallitsevista nykyvirtauksista. On valitettavaa ellei suorastaan häpeällistä ettei musiikkia tosiaankaan voi ottaa musiikkina kun lokeroinnin vaikeus kaatuu kaikkien sellaisten niskaan, jotka eivät ole älynneet toimia vaikkapa Radioheadin tapaan: ensin väännetään helposti luokiteltavaa kitarapoppia niin kauan että asema sementoituu ja vasta sitten aletaan outoilemaan oikein olan takaa.

A Natural Disaster on taattua myöhempien aikojen Anathemaa. Levy pursuaa hyviä ideoita ja mielikuvituksen lentoa. Kaiken lisäksi Daniel Cavanaghin herkästi tulkitsema, miltei ylimaallisen kaunis Are You There kohoaa välittömästi kirkkaimpien Anathema -klassikoiden joukkoon. Albumi ei kuitenkaan ole pelkkää voittokulkua, sillä jotenkin tulee sellainen vaikutelma kuin Anathema olisi päästänyt itsensä liian helpolla – tai sitten bändin sisäisillä vaikeuksilla on ollut suurempi vaikutus kuin ulospäin on annettu ymmärtää. A Natural Disaster ei yksinkertaisesti tunnu evoluution seuraavalta vaiheelta vaan heikoimmillaan melkeinpä A Fine Day To Exitin (2001) ylijäämänauhoista kootulta hätäratkaisulta. Ainakin omalla kohdallani suuri osa Anatheman viehätyksestä on perustunut jatkuvaan liikeeseen ja itsensä haastamiseen ja sellaista loikkaa A Natural Disaster ei tarjoa. Kaiken lisäksi John Douglasin rumputyöskentely on ottanut melkoista takapakkia. Kuinkahan monta minuuttia mies käyttää mielikuvituksen jättihuipentumaa hipovan ”jalka naputtaa tasaisesti basaria yhden kapulan hivellessä peltiä”-kuvion parissa? Samalla ehtisi vaikka juoda kahvia, syödä leivoksen ja täyttää vielä sanaristikonkin...

Anatheman korkeaksi muodostuneella laatustandardilla A Natural Disaster on pettymys. Bändi osaa kyllä luoda melankolisia äänimaisemia ja rauhallisesti kumpuavia tunnelmia vaikka unissaan, mutta todellinen syvänmerensukellus jää kokematta. Suuresti kehuttu 10-minuuttinen instrumentaali Violencekin tuntuu korvissani lähinnä kaoottiselta raakileelta. Anathemalla on valtavasti kykyä ja osaamista, mutta olisiko sittenkin niin että odotukset bändin tulevaisuudesta ehtivät muodostua jo liiankin suuriksi? Erityisesti sovituspuolella bändi kaipaisi näkemyksen kirkastamista ja nopeasti. Hevibändiksi Anathemaa ei voinut lukea enää aikoihin, mutta parissa kappaleessa bändi tarjoaa yllättävänkin alavireistä kitararyöpytystä. A Fine Day To Exitin hipoessa viittä tähteä uutukainen haraa kaukana perässä.

Kommenttien keskiarvo:

Nimetön kommentoi 27.05.2004:

Pisteet:

ensimmäinen anatheman levy minkä olen ikinä kuullut ja se on paras levy minkä olen ikinä kuullut, onhan siinä muutama tökerö yritelmä ja biisit aukeaa vasta monen kuuntelukerran jälkeen

Nimetön kommentoi 24.11.2004:

Pisteet:

Aika yllättävä arvio Jalosen Miika - Monen mielestä kun A Natural Disaster vetää ohi Fine Day to Exitistä, eikä suinkaan toisinpäin ja tällaisen mielipiteen kyllä allekirjoittaa myös kaltaiseni vanhan (Serenades) polven Anathemadiggari. Nättiä oi niin nättiä on meno monessa kohtaa tällä uusimmalla Anathemalla. Tällaista haurasta kauneutta ei moni bändi saa levylle tallennettua ja paikka paikoin sitä agrorock-tuuttaustakin tärähtää aika mukavasti.

Levy ei kuitenkaan yllä aivan Judgementin tasolle tunnelataus-puolella ja onhan tämä levy sellainen tasapaksumpi pulla, joka ei aina tunnu lähtevän rullaamaan (johtunee osaltaan juuri tuosta jo mainitusta rumputyöskentelystä). Siinä siis olemme myös samaa mieltä että Anathema voisi tuohon rytmisoitinpuoleen palkata hieman osaavampia kavereita.

Kukaan ei voi tehdä kovin montaa jumalaista viiden tähden pitkää soittoa uransa aikana, joten annetaan Anathemankin julkaista välillä tällaisia hyviä neljän tähden tekeleitä. ;)

Vaikka tämä levy ei selälleen minua heitäkään vahvistaa se kuitenkin näkemystäni siitä että Daniel Cavanagh on rockjumala, joka toivottavasti tarjoilee nannaa meille maan matosille jatkossakin.

Nimetön kommentoi 30.11.2004:

Pisteet:

Ihmettelen, miksi John Douglasin rumputyöskentelystä herättää närää. Hänen tyylinsä on uniikki, mikä on nykyään harvinaista rock-rumpaleiden keskuudessa, ja sopii täydelliseesti Anatheman maalailevaan fiilistelyyn. Violencen komppi on esimerkki hänen nerokkuudestaan.
Ja teknisen taitonsa ja nopeutensa hän on jo osoittanut Judgementilla. Kuunnelkaa vaikkapa levyn nimikkobiisi.

Nimetön kommentoi 01.12.2004:

Pisteet:

Herra Douglasia en kyllä tilille pistäisi saati sitten erottaisi. Netistä löytyvät live-vedot kyllä osoittavat kaverin olevan mies paikallaan. Biisintekijänä ei kyllä yhtä kova kuin Danny mutta paljon parempi kuin Vinnie. Miehen biiseissä on omanlaisensa outo fiilis jotka tältä levyltä puuttuvat kun mies ei säveltänyt ole.

Valitettavasti kyseisellä levyllä Dannyn sävelkynä ei ole ihan parhaassa terässä. Levy kyllä etenee hemmetin hienosti ja yhtenäisesti ja mieleen tulee siinä suhteessa Judgement. Täydellistä mestariteosta ilman herra Pattersonia ei bändi vielä ole tehnyt mutta ehkä se seuraava levy on sitten se paras bändin omaa hokemaa mukaillen.

mv-l kommentoi 02.06.2005:

Pisteet:

kyllä tämä minut vakuuttaa.. tosin tämäkin oli niitä levyjä, jotka aukesivat viikkojen kuluessa.. ero anatheman aiempaan tuotantoon on ainakin selvä, joss ei hurja.. lähinnä vaikeahkosta goottimetallista ollaan tultu tähän mogwain ja godspeedin kaltaiseen experimental-rockiin, vai miksikä sitä nyt sanotaan.. ja saundimaailma tuokin tuon tyylisuunnan heti mieleen.. en ole vieläkään keksinyt vastausta siihen, miksi juuri näillä goottimetal bändeillä (ja miksei muillakin raskaammilla bändeillä) on taipumus iän kertyessä tulla tähän; muuttaa tyyliään rohkeasti popimpaan suuntaan.. kyllästyminen vanhaanko on se syy..? mutta tämä levy on niitä mielestäni harvoja onnistuneita muutoksia.. vastakohdaksi voisi taas mainita vaikka theatre of tragedyn assembly-levyn.. tuosta rumpalin työskentelystä sanon, että se on osuvaa; ei tähän muunlainen olisi sopinutkaan.. kaunista ja kuljettavaa musiikkia koko levy.. varsinkin viimeinen biisi on semmoinen, millaista en ole koskaan ennen kuullut, ja etenkin sen rumpalin ansiosta.. sanoitukset eivät kylläkään oikein kolahda, aika tyypillisiä ihmisuhdesanoituksia taas kerran..