David Bowie: Blackstar
Julkaistu: 03.03.2016
Arvostelija: Heikki Väliniemi
David Bowien joutsenlaulu kertoo suuresta taiteilijasta, jonka luomisen palo säilyi viimeiseen hengenvetoon asti. Blackstarin julkaisu sovitusti vain pari päivää ennen mestarin kuolemaa oli performanssitaiteen saralla ennennäkemätön temppu. Samalla se asettaa albumin objektiivisen arvioinnin kovaan testiin.
Levyarvio on toki aina subjektiivinen kirjoitus, mutta nyt vaarana on ulkopuolisten tapahtumien vaikuttaminen näkemykseen levystä, vaikka albumin sijoittaminen kulttuurituotteena maailmankartalle pitäisi aina tehdä taiteellisin perustein. Osittain siksi tämäkin kirjoitus ilmestyi hyvä tovi artistin poismenon ja albumin julkaisun jälkeen.
On nimittäin hyvä saada a) etäisyyttä siihen, että kyseessä on kolossaalisen legendan viimeinen hengentuote ja b) runsaasti kuuntelukertoja vyön alle: Blackstar on kaikkea muuta kuin helppo albumi. Vaikka jo 2014 eri versioina julkaistut Tis’ a Pity She Was a Whore ja Sue (Or in a Season of Crime) ovat melko selvää jatkumoa The Next Day (2013) -albumille, Blackstar on kunnianhimoisempi ja yhtenäisempi kokonaisuus taiderokkia jazz-vaikutteilla: kun kuolema kolkuttelee ovella, on aika hämmentää (ainakin suurta yleisöä) vielä kerran.
Heti albumin aloittava komea nimikappale tekee harvinaisen selväksi Bowien ja hänen hovituottajansa Tony Viscontin kokeilunhalun. Kaksiosaisen teoksen ensimmäinen osa on sukua Radioheadin 2000-luvun alun irtiotoille ja jälkimmäisen osan säkeistömelodia muistuttaa ennemminkin Bon Jovi -balladien parhaimmistoa. Ja silti kappale pysyy koko kymmenminuuttisen hienosti kasassa. Samaa voisi sanoa koko albumista: kokeilevuudestaan ja äkkivääristä käänteistään huolimatta se ei vaeltele päämäärättömästi kartoittamattomille alueille - eikä täten myöskään vieraannuta kuulijaa. Ei singlenä julkaistu Lazaruskaan mikään pop-hitti ole, mutta kasvaa mittoihinsa ajan kanssa.
Blackstarilla voi kuulla oikeastaan musiikkia koko Bowien uran varrelta. Nämä vaiheet kuorruttavat albumia siellä täällä - 70-luvun progressiivisimmasta laidasta 90-luvun drum’n’bass -kokeiluihin. Mutta koska Bowien elämäntyö on poikkeuksellisen mittava ja laaja-alainen, selkeitä yhtymäkohtia koko kappaleen mitalta on hankalaa löytää oikeastaan missään vaiheessa.
Bowie myös johdattelee kuulijaa omaksumaan Blackstarin piirun verran rohkeampana albumina kuin se todellisuudessa onkaan. Esimerkiksi kakofoniset saksofonit tekevät ihmeitä aikaan ihmisten mielikuvissa, vaikka pohjimmiltaan olisi kyse pop-lauluista. Blackstar kulkee biisijärjestyksessään hankalasta helppoon, mikä lienee myös tarkoitus. Albumin päättävät Dollar Days ja I Can’t Give Everything Away ovat suorastaan helposti lähestyttävää melodista pop-musiikkia.
Blackstarin synkkyys ilmenee levyn päälle verhoiltuna tummana pintana, jota raaputtamalla albumin maailma alkaa kajastaa. Vaikka onkin turhan aikaista sanoa, uskallan väittää että Blackstar on paras ja yhtenäisin Bowie-albumi sitten vuoden 1980 Scary Monsters (And Super Creeps) -klassikon. Samoilla havinoilla kun David Jonesin elämänliekki sammui jossain päin New Yorkia, David Bowie artistina alkoi palaa ympäri maailmaa kirkkaampana kuin 35 vuoteen: Bowien ja Viscontin tehtävä on suoritettu.
David Bowie
Brittirokin suuri ja mahtava kameleontti, joka vaikutti musiikin maailmassa vuodesta 1962 asti aina kuolemaansa saakka.
Bowien uran käänteet ovat niin kimurantit että kiinnostuneiden kannattaa hankkia käsiinsä David Buckleyn kirjoittama hieno elämäkerta. Tärkeimmät levytykset: Hunky Dory (1971), Ziggy Stardust And The… (1972), Low (1977), ”Heroes” (1977), Scary Monsters (And Super Creeps) (1980), Earthling (1997), Heathen (2002) ja Blackstar (2016).
Linkki:
davidbowie.com
(Päivitetty 4.9.2018)
Kommenttien keskiarvo:
Kädet suorastaan tärisivät kun pistin levyn ensikertaa soittimeen, noin viikko mestarin poistumisen jälkeen, mutta eihän kiekko tarvinnut mitään nostalgian nostoapua. Vahva, omannäköisensä ja tinkimätön - eli osapuilleen täydellinen päätös uralle, jonka kuvaamiseen on käytetty jo monta kirjaa.