• Arviot
  • Levyt
  • Pienet
  • Livet
  • DVD
  • Kirjat
• Haastattelut
• Artikkelit
  • Ajankohtaista
  • Klassikko
  • Sarjakuvat

The Darkness: Permission to Land

Atlantic

Rock’n’roll + Glamour, siinä tiivistettynä The Darkness nimisen bändin koko universumi. Viime vuosituhannen viimeisinä ja nykyisen ensimmäisinä tunteina muodostunut englantilaisnelikko on ennen tätä debyyttipitkäsoittoa julkaissut yhden EP:n sekä kaksi sinkkua. Suuri osa tämän levyn kappaleista onkin löydettävissä noilta aikasemmilta julkaisuilta, joista ainakin debyytti EP on tosin myyty loppuun jo aikoja sitten. Yhtyeen sielun muodostaa veljespari Justin ja Dan Hawkins, jotka vastaavat mainitussa järjestyksessä vokalisoinnista ja kitaran revityksestä. Kun idea omasta bändistä muotoutui Norfolkilaisessa pubissa millenium-juhlien aikana, heidän ei tarvinnut muuta kuin tehdä kaksi puhelinsoittoa ja The Darkness oli muodostunut. Rumpujen taakse asettui veljesten vanha koulukaveri Ed Graham, basson varteen rekrytoitiin Danin kämppäkaveri Frankie Poullain.

Musiikillisesti yhtye ei juuri uusia latuja avaa, vaan tyytyy käyttämään jo 20-25 vuotta sitten avattuja taipaleita ja lisäämään keitokseen oikein kunnon annoksen elämää suurempaa show-meininkiä. Livenä yhtye takuulla toimiikin aivan erinomaisesti, mutta levylle ei tuota energiaa ole saatu vielä vangittua kuin hetkittäin. Toinen huomattava ongelma on materiaalin epätasaisuus. Osa kappaleista, ja etenkin singleiksikin valitut raidat, ovat kerrassaan mainioita esimerkkejä siitä miten rock-kappale pitää tehdä. Ikävä kyllä melko monet muista raidoista ovat vastavuoroisesti suoraan täytemateriaaliksi luokiteltavaa tyhjänpäiväisyyttä.

The Darkness halajaa selvästi suurien glamrocktähtien seuraan lauantai-illan kirkkaalle tähtitaivaalle. Mahdollisuudet yhtyeellä tähän onkin, mutta työtä on vielä paljon tehtävänä. Vaikka singleiksikin valitut Get Your Hands Off My Woman, Growing On Me ja I Believe In A Thing Called Love ovat kaikki mukavasti tarttuvia ralleja, ei niistä ole crossover hiteiksi. Lisäksi vokalistin repertuaari on hieman yksipuolinen, sillä pelkkä Robert Plant tyyppinen karjahtelu ei yksin kanna maaliin asti. Niin laulajan kuin koko bändinkin pitäisi pystyä varioimaan enemmän tai vaarana on muuttua täysin Spinal Tapiksi, mikä ei varmasti ole bändin tarkoitus.

Kommenttien keskiarvo:

Nimetön kommentoi 31.10.2004:

Pisteet:

Mahtava levy! Oma arvioni olisi ollut kyllä viisi tähteä. Ostin levyn kesällä ja oon kuunnellu sen ihan puhki.. rock on!

Nimetön kommentoi 11.01.2005:

Pisteet:

Niinpä Sellastahan se kai on, oon kuunnellu kakikki kipaleet,
mutta hyvin samanlaisia kaikki ei toki huonojakaan.
Justin Hawkins on ainoa bändissä minusta joka todella osaa laulaa
ja soittaa soittaa paljon paremmin kuin Dan.
Olisi ihan kiva jos bändi tekisi yhden rauhallisemman kipaleen kuten
Stairway to heaven tyylisen.

Nimetön kommentoi 24.01.2005:

Pisteet:

ehkä melkeimpä maailman paras levy!!!
aivan upeita biisejä esim. Love Is Only a Feeling ja tietenkin I Believe In a Thing Called Love ja mahtavin kaikista Love On The Rocks With No Ice !!!!! :)