• Arviot
  • Levyt
  • Pienet
  • Livet
  • DVD
  • Kirjat
• Haastattelut
• Artikkelit
  • Ajankohtaista
  • Klassikko
  • Sarjakuvat

Oasis: (What's the Story?) Morning Glory (re-issue)

Big Brother

Varoitus: tämä teksti lähtee siitä oletuksesta, että tiedät jotakin tästä levystä ja 1990-luvun brittipopista. Jos odotat iänikuista "moniulotteista" kulttuurianalyysiä, joka yrittää epätoivoisesti selittää miksi näin älyvapaa musiikki saattoi läpäistä kaikki kansankerrokset keskellä Cool Britannia -boomia, olet tullut väärään paikkaan. No niin, aloitetaan.

Kun Oasiksen Definitely Maybe -debyyttialbumista julkaistiin 2014 kesällä 20-vuotisjuhlapainos, solisti Liam Gallagher totesi happamasti Twitter-tilillään: "How can you remaster something thats already being mastered." Vaikka pelkästään kommentin oikeakielisyysvirheet todistavat, ettei hän ole se penaalin kaikkein terävin kynä, oletan hänen vihjanneen vaatimattomaan tapaansa, ettei mestarisuoritukseen pitäisi kajota. Tuon juhlajulkaisun omistavana voin sanoa, että Liam oli oikeassa. Klassikkoalbumin remasterointiin ei vieläkään saatu sitä soitannan ilmavuutta, mikä teki Oasiksesta mielestäni yhden kaikkien aikojen kovimmista live-bändeistä. Tämän suorituksen arvoa nostaa se, että miehet eivät käytännössä edes liikkuneet keikan aikana - mitään show'ta oli turha odottaa.

Lokakuussa 1995 julkaistu kakkoslevy (What's the Story) Morning Glory? lähtikin sitten soundillisesti aivan lapasesta. Biisien hyvyyttä (Hello, Don't Look Back In Anger, toisella lauluotolla naulattu Some Might Say, Cast No Shadow, Morning Glory, Champagne Supernova...) ei voinut kiistää 1990-luvulla eikä vieläkään. Mutta kun loputtomiin kitaravalleihin nojaava, tuottaja Owen Morrisin ja Noel Gallagherin luoma täyteen ahdettu äänikuva on auttamatta vanhentunut, olisi toivonut että uudelleenjulkaisun remasterointia olisi mietitty "vähemmän on enemmän" -ajatuksella. Lopputulos nimittäin tuuttaa vielä helvetinmoisemmalla desibelillä kuin alkuperäinen. Tämän myötä kiinnostus etukäteen kaikkein mielenkiintoisinta uudelleenjulkaisua kohtaan lopahti satasesta jonnekin kahdenkympin tienoille. Jos noin 40 kitararaidalla tuhottu Be Here Now (1997) noudattaa samaa remasterointikaavaa, se on iso sääli.

Siinä missä Definitely Maybe oli raivokasta unelmointia rock-tähteydestä, sen seuraaja kertoi aallonharjalla lentämisestä ennen menestyskrapulaa. Noel Gallagher osoitti albumilla ajoittain jopa itsetutkiskelijan luonnettaan, ja isojen "kerrasta päähän" -balladienkin sointukulkujen taidokkuus herättää vielä tänä päivänäkin yllekirjoittaneessa ihastelevaa ihmetystä. Toisaalta, mies on paljastanut ettei hänellä ollut varaa albumeihin: keikoilla innokkaasti käyneen vanhemman Gallagherin musiikkitietämys oli aikalaisten mukaan ylivertaista, mutta hänen silloinen levykokoelma koostui hiukan yllättäen BeeGeesin ja Abban kokoelmista sekä vähemmän yllättäen The Beatlesin "punaisesta" ja "sinisestä" tuplakokoelmasta. Vaikka Morning Glory on julkaistu menestyksen hurrikaanin jo vyöryessä, on huomattava että muutamat levyn lauluista olivat valmista kamaa jo Definitely Mayben tullessa ulos.

Morning Gloryn uudelleenjulkaisun kahteen muuhun levyyn on hankalampi saada otetta. Noel Gallagher luuli olevansa kuolematon, kirjoittihan hän käytännössä neljä albumia vajaassa parissa vuodessa, vaikka niistä ei julkaistu kuin kaksi: hän dumppasi kahdelle ensimmäiselle albumille sopimattomat laulut singlejen b-puoliksi. Morning Glorylta irrotettujen singlejen b-puolista koostettu kakkoslevy on musiikillisesti täyttä rautaa (Acquiesce, Headshrinker, Rockin' Chair, Round Are Way ja The Masterplan kuuluvat bändin hienoimpiin lauluihin), mutta biisijärjestys jättää toivomisen varaa. Laulut ovat samassa järjestyksessä kuin singleillä, mutta eivät kuitenkaan julkaisun mukaisessa kronologisessa järjestyksessä. Jos aikajärjestystäkään ei noudateta, miksi ihmeessä niitä ei voisi laittaa sellaiseen järjestykseen, että kokonaisuus olisi toimiva? Näiden lisäksi levyllä on kolme harvinaisempaa palaa. Vain Morning Gloryn vinyyliversiolla julkaistu Bonehead's Bank Holiday on ratkiriemukas Blur-parodia falsetissa kulkevine lallatuksineen. Brendan Lynchin miksaus Champagne Supernovasta on lähinnä kuriositeetti, joskin kiinnostava siinä mielessä että kappaleessa kuuluu jopa basso! Noelin soolonumerona kuultava The Beatles-laina You've Got To Hide Your Love Away on alkuperäiselle kuuliainen, toki aivan kelvollinen versio.

"I'm solutions provider for this band. Liam drives it. If we were in a car, Liam would be driving and I would be reading the map. He is always trying to drive the car above the speed limit and I'm trying to get us to where we want to be without getting killed. That's where the friction comes from."

Näihin Noel Gallagherin sanoihin on helppo yhtyä pelkästään bändin musiikkia kuuntelemalla: Uudelleenjulkaisun muuten hiukan sekavalla kolmoslevyllä on oivasti laitettu peräkkäisinä raitoina kaksi eri versiota bändin ensimmäisestä sinkkulistaykkösestä. Ensin Noel esittää kauniin, melodisen ja jopa herkän laulun Tokion-keikan soundcheckissä syyskuussa 1994 äänitetyllä akustisella demolla. Seuraavaksi tärähtää soimaan samaisen Some Might Say -biisin live-veto Roskildesta kesältä 1995. Kun Liam avaa suunsa, asenne iskee kuin miljoona volttia. Siitäkin huolimatta, että sanoitus on hänen isoveljelleen tyypillisesti aivan täyttä potaskaa - ja solisti aloittaa biisin totaalisen väärästä kohdasta.

Kolmoslevyn parasta antia ovat Noelin akustiset soolodemot ja live-esitykset. Sen sijaan bändilivet on miksattu kuulostamaan enemmän Apulannalta kuin Oasikselta - eikä jumalaton laulukaiku ainakaan auta asiaa. Mutta tämän julkaisun kappaleiden yhteistä nimittäjää huono miksauskaan ei pysty häivyttämään: Roskilden lavalla raivoaa se sama nälkäinen yhtye, joka tuli pilaamaan musiikkiteollisuuden Blurille petaamat bileet - kutsumaton vieras, joka jäi hengaamaan hamaan loppuun(sa) asti. Summa summarum: uudelleenjulkaisun biisimateriaalille viisi tähteä, Morning Glory -albumille neljä ja kokonaistoteutukselle kaksi.

"People have said sometimes, 'Oh, you've sort of like, disrespected so many people on the way up, what if you meet them on the way down?' And it's like, one, we ain't ever gonna come down anyway, and if we do, we'll disrespect them on the way down as well."

Pitivät ainakin jälkimmäisen osalta lupauksensa.

Kirjoittaja on kuunnellut Oasiksen live-nauhoituksia enemmän ja vähemmän säännöllisesti vuodesta 1997 ja nähnyt 2000-luvulla pari loistavaa Oasis-keikkaakin, mutta laittaa soittimeen bändin studioalbumin enää ani harvoin.Väärinkäsitysten välttämiseksi: hän pitää myös Blurista.