Matti Jasu and the Close Encounters: Pin On The Map

Omakustanne

Jos oli Matti Jasun edellisen levyn yhteydessä jo puhetta jonkinasteisesta Neil Young -tuntemuksen läpikuulumista, lyödään Pin On The Mapin muutamalla biisillä intoilu seuraavaan kokoluokkaan soittamalla mm. muutama suht tyylipuhdas kitarasoolo kirskuvine ylä-äänineen kaikkineen. Ja tosiaan, erittäin autenttisen kuuloisesti, vaikka eivät sellaiset toki ole kuin mieleenpainuvia kuriositeetteja levyllä, jonka täyttää maukkaan juurevahenkinen popmusiikki.

Jasu ja rauhaisan keskitempoisesti soiva Close Encounters (hieman eri kokoonpano kuin Jasun edellisellä levyllä kuultu Loose Train) ovat lyhyissä sessioissaan soittaneet läjän studiolivejä, joista paistaa tekemisen ilon lisäksi kyky luoda erittäin toimivia biisejä. Mitään kommervenkkejä tai pyöränkeksimisiä, eli uutuudellaan järisyttäviä juttuja ei kuulla, mutta muuten hienoja hetkiä sitäkin enemmän.

Youngin, ja miksei Dylanin, Newmaninkin, teot kuuluvat siellä täällä, mutta se on näin mainiolle levylle vain lisäplussa marginaalissa. Jasu kumppaneineen sekoittaa kitararockiinsa countrykulkuja siinä missä popkoukkujakin, tehden levystä samalla tavalla tyylikkään kuin monesta ruotsalaisesta, taaksepäin katsovasta popmusiikkiplatasta. Pin On The Mapin tutuimmankaan kuuloiset kohdat eivät nimittäin tunnu pastisseilta, vaan korkeintaan kunnianosoituksilta, samalla tavalla kuin Håkan Hellströmin milloin minkäkinlaisen innoituksen suuntaan nostetut hatut.

Pin On The Mapilla on lisäksi jopa kohtalokkaaksi äityvää tunteellisuutta, ilman suurta, pinnasta erottuvaa tai päälle liimattua draamallisuutta, joka vie aatokset yhtälailla Perämeren toiselle puolelle. On monenlaista laulua rakkaudesta, yleisfiiliksenä melankolian eri asteita, haikeutta ja sen sellaista, nykyhetkestä johonkin kuviteltuun parempaan aikaan katsovaa, mutta ilman niin usein liian vakavaksi äityvää paatosta ja toivottomuutta. Jasu ei jankkaa, vaan toteaa, ja siirtyy sitten eteenpäin; kuvio, joka toistuu niin biisien sisällä kuin levyn yleisilmeenkin tasolla.

Kokonaisuus onkin hallittu ja komea, ja samalla ja onneksi myös aimo harppaus edeltäjästään, joka saattoi olla rouhea ja raaka, mutta myös suht nopeasti tyhjäksi ammennettu. Pin On The Map sen sijaan ei ole paljastanut itseään täysin vielä kuukaudenkaan kuuntelulla, ei vaikka sen kuvitteli kuulleensa monesti jo ennen kuin oli kuullut sekuntiakaan. Siinä, ja monessa muussakin em. mielessä se muistuttaa Kevinin viimevuotista Ebb and Flowta, joka, Sami Nissisen sanoin, "otti yksinkertaisesti parhaat palat rakastamansa musiikin historiasta ja teki klassikon".