• Arviot
  • Levyt
  • Pienet
  • Livet
  • DVD
  • Kirjat
• Haastattelut
• Artikkelit
  • Ajankohtaista
  • Klassikko
  • Sarjakuvat

Marilyn Manson: The Golden Age Of Grotesque

Nothing

Marilyn Mansonin leirissä tapahtuu taas. Yhtyeen pitkäaikainen basisti ja toinen keulahahmo Twiggy Ramirez on jättänyt yhtyeen taakseen, koska Mansonin mukaan ”osapuolet olivat kasvaneet erilleen”. Ovat Twiggyn eron todelliset syyt sitten mitkä tahansa, on hänen lähtönsä jättänyt yhtyeen riveihin suuren aukon muiden täytettäväksi, vastasihan Ramirez yli puolesta bändin sävellyksistä.

Uusi basisti Tim Skold, joka alkujaan palkattiin ainoastaan tuottamaan uusi levy, on suoriutunut yllättäen suurentuneesta tontistaan niin hyvin kuin se ylipäätänsä on edes mahdollista. Skold on saanut tuottajan ja basistin työnsä lisäksi vielä runsaasti sävellysvastuuta, ja hän on myös sovittanut koko levyn Mansonin kanssa. Mechanical Animals –levyn aikoihin yhtyeeseen liittyneen kitaristi John 5:n rooli on samoin kasvanut huomattavasti, nyt hän on ollut mukana säveltämässä miltei levyn jokaista kappaletta. Vaikka suurimmasta osasta sävellyksistä vastaavatkin siis tuoreet voimat kuulostaa levy silti erehtymättömästi Marilyn Mansonilta.

Levyn avaava lyhyt instrumentaali Thaeter johdattaa suoraan ensimmäiseen varsinaiseen kappaleeseen This Is The New Shit, joka avaa pelin näyttävästi ja antaa suunnan sille minne seuraavan vajaan tunnin ajan matkataan. Äänimaailma on tutulla tavalla hieman vinksahtanut ja raskaita riffejä tuetaan raskaalla koneiden käytöllä, kuitenkin niin että soundi pysyy orgaanisena. Uudella levyllä ei siis liikuta missään Marco Beltramin ja Marilyn Mansonin säveltämän Resident Evil –elokuvan soundtrackin jälkimainingeissa, vaikka luonnollisesti vaikutteita tuostakin suunnasta kuuluu. Mansonin kynäilemät sanoitukset ovat tällä kertaa, jos mahdollista, vieläkin suorempia ja hyökkäävämpiä kuin aikaisemmin. Manson itse on sanonut että levy liikkuu 30-luvun huolettoman rappion ja kabaree-elämän ympärillä, itse olen lukevinani rivien välistä viittauksia Yhdysvaltain nykyiseen tilaan. Mielenkiintoinen sanoituksellinen yksityiskohta on Mansonin siellä täällä käyttämä hilpeä siansaksa, tästä loistavana esimerkkinä nimihirviö: Doll-Dagga Buzz-buzz Ziggety-zag. Levyn ehdottomiksi huippukohdiksi nousevat kunnon huudatukseen lietsovat Use Your Fist And Not Your Mouth, mOBSCENE sekä ahdistuneet Slutgarden ja Para-noir. Cover-hitti Tainted Love on tyrkätty viimeiseksi kappaleeksi selvästi erilleen varsinaisesta levystä, aivan kuin Manson ei olisi edes halunnut sitä mukaan tälle pitkäsoitolle.

Levystä on tarjolla myös Ltd versio, jossa on mukana DVD. Tällä lisälevyllä on ainoastaan yksi puolituntinen elokuva joka on tehty levyn äänitysten aikaan. Elokuva on hitaasti etenevä, monotoninen, hypnoottinen, synkkäsävyinen ja vaikeatajuinen – voin suositella sitä avoimen mielen omaaville, mielen sisäisestä maailmasta kiinnostuneille.

Kommenttien keskiarvo:

SamuelRaggy kommentoi 14.07.2004:

Pisteet:

Huomattava petraus edellisestä Holy Wood -levystä jonka 19 (!!) biisiä tuhosivat toistensa toimivuutta niin tehokkaasti että käteen jäi vain kasa paskaa. Sanoituspuolellakin Manson on huomattavasti paremmassa terässä vaikka Antichrist Superstarin ja Mechanical Animalsin tasosta jääkin jälkeen. Kyllähän näitä rokkisiivuja kuuntelee, monet toimivat varmasti livetilanteessa todella hyvin! Tekisi mieli nurista kuitenkin itse genrestä johon tämä levy sijoittuu...Tulisi kai vain hyväksyä se fakta että Manson tekee nykyään "vain" erittäin viihdyttävää rokkia tyylikkäiden industrialpainajaisten sijaan, joka on osuva kuvaus etenkin bändin mestariteokselle, Antichrist Superstarille. Sekin tosin on asiaan vaikuttava seikka etten ole enää 15, eikä Manson (tuskin mikään muukaan) voi tietenkään tehdä sellaista vaikutusta enää.