• Arviot
  • Levyt
  • Pienet
  • Livet
  • DVD
  • Kirjat
• Haastattelut
• Artikkelit
  • Ajankohtaista
  • Klassikko
  • Sarjakuvat

Polyblock: Strive Or Warp

Fäänä Music

Helmiä sioille –sarjakuvassa oli taannoin hervoton strippi, jossa ihmis- ja eläinvihaaja Rotta kuunteli The Beatlesin ”valkoista tuplaa” ja hehkutti, miten mahtavaa oli löytää levy ilman huonoja biisejä. Lause jäi kuitenkin kesken ja kuulokkeet lennähtivät pöydälle, kun soittimeen pyörähti Revolution 9, moppitukkien uran kokeellisin äänikollaasi.

Miten tämä sitten liittyy suomalaiseen Polyblock-progebändiin? No siten, että se osoittaa, miten etevimmätkin kunnianhimoiset taiteilijat sortuvat teonsana-alkuisiin lipsahduksiin taiteessaan, eikä tässä nyt viitata verbeihin. Valitettavasti Polyblockin debyyttialbumi ei ole poikkeus tässä sarjassa, mutta vähemmällä kunnianhimolla se tuskin olisi myöskään yhtä kiinnostava.

Strive Or Warpin ”ysivallankumouksena” kiekuu puistattava seitsenminuuttinen Phase Shift, joka ikävästi hajottaa lupaavan kokonaisuuden pieniin atomeihin niin, että sci-fi-progelevyn punainen lanka katoaa jonnekin linnunradan tuolle puolen. Harmi sinänsä, sillä instrumentaalialoitus Ianus Statue kiehtoo futuristisella elokuvatunnelmallaan, jota lempeä saksofoni kuljettaa viehkeästi pois Blade Runner-kliseistä. Albumin pop-raidan virkaa toimittavassa Precious Circlessa jylläävät puolestaan komeat Queen-harmoniat.

Polyblockissa kiehtovinta on sen kirjaimellinen vapaamuotoisuus. Se on konsepti, joka ei ole sidottu tiettyihin muusikoihin tai edes musiikkityyleihin. Ilman Tero Väänästä bändi tuskin silti toimii. Mies vastaa sävellysten ja sanojen ohella laulusta, ohjelmoinnista ja useimmista instrumenteista. Tällä levyllä apua tarjoavat Henri Haapakoski saksofoneineen ja Riikka Hänninen vierailevana vokalistina. Seuraavalla levyllä kokoonpano ja musiikillinen sisältö voi olla siis aivan toisenlaista. Ja sehän pitää homman kiinnostavana.

Kommenttien keskiarvo:

TVa kommentoi 31.01.2011:

Pisteet:

Levyn tekijänä haluan kiittää arviosta!

Sen verran on tämän vaikeahkon levyn taustoja (yleisön pyynnöstä!) valotettava, että Phase Shift on nimenomaan SUUNNITELTU hajottamaan alkupuoliskon punainen lanka atomeiksi, jotta päästään tästä maailmasta "linnunradan tuolle puolen", jonne scifi-kertomukset sijoittuvat. Ianus Statue on alkusoitto, josta alkaa alkupuoliskon maailman neliportainen hajotus ja alasajo, jonka Phase Shift vie maaliin.

Alkupuolisko toimii tässä mielessä kolmen vikan biisin kehyskertomuksena. Viimeisen biisin tietyt osiot vielä kommentoivat alkupuoliskoa ja tarjoavat samalla ratkaisut/vastaukset koko levyn materiaalin asettamiin haasteisiin/kysymyksiin.

Hienoa, että "atomeiksi hajoaminen" muodostui kuvaavaksi vertauskuvaksi myös sellaisen kuulijan mielessä, joka ei Phase Shiftistä pidä ja jonka korvissa hajotus/siirtymä -funktio kääntyi itseään vastaan ja ilmeisesti myös sotki loppulevyn kuuntelukokemusta. :)

Qsine kommentoi 31.01.2011:

Pisteet:

Tämän äänitteen valmistumisprosessi on tekijöiden mukaan ollut matka, ja kuunteleminenkin on vähintään trippi. Polyblockin tinkimätön äänimaailma syventäisi ansiokkaasti mitä tahansa elokuvaa, teatteria tahi performancea, mutta itse pyrin kuunnellessani minimoimaan liian helpot vertailukohteet. Tämä onnistuukin olemaan suht vertailukohteetonta Muut-genren musiikkia hämmentävästä välitilasta, minne ei kuka tahansa yllä. Toinen suuri ansio on mielestäni se, että tämä musiikki onnistuu sulattamaan luonnikkaasti koneet ja "oikeat" instrumentit. Sen pohtiminen, mikä on "aitoa", muodostuu triviaaliksi.

Tämänkaltaisia alternative-hedelmäpommeja on hyvä kuunnella ja kuunteluttaa. Erittäin tärkeää on välillä saada näitä oppitunteja siitä, mitä kaikkea hienoa ja kiehtovaa voi tehdä eri instrumentaatioilla. Huomiotaherättävän dynaamistakin on setti, varmasti kärsii, jos kompressoidaan esim. radiossa!

Sähkökitaran vannoutumattomana kyseenalaistajana olen sitä mieltä notta sen mielenkiintoisempaa kuta vähemmän tilua ja vallia. Tähän nojaten mielestäni Väänänen ja kumppanit olivat vahvimmillaan, kun puhkikaluttu sähkökitara ja hevinahkavaatteiden tuoksu olivat vähimmillään.

Nautin suuresti tuosta sekopäisyyden ja häiriintyneisyyden leiman helposti saavasta elektronisesta kurenniemi-osastosta. Leimaajia ovat aina he, joille ympärillä oleva todellisuus riittää ja on "annettua". Minulle tämä oli rumankaunista freestyleä vapaa-ajatteleville ihmisille. Kate Bush ja A-solfa kohtaavat harmonian tuolla puolen melodidramaattisella ei-kenenkään-maalla äärimmäisen outovatiivisesti.

Se, ettei pysty tekemään itse perässä, on ainakin itselleni yksi hyvän taiteen mittapuun oksa. Polyblock oli kiasmaa korvilleni. Jäi hieno, levoton olo.