Wellu Rowaltz: Perfect Lies
Julkaistu: 15.10.2009
Arvostelija: Jani Ekblom
Bonnier Amigo
Näihin formaattikilpailunousukkaisiin on yleensä voinut yhdistää ajatuksen levy-yhtiön lyhytjänteisestä ”rahat pois tusinapopilla ja karkuun” -asenteesta. Mutta Wellu ”Idols-Wellu” Rowaltzin kohdalla tämä ei onnistu. Ei, Perfect Lies osoittaa että julkaisijan tähtäin on pidemmällä, koska päällimäinen vaikutelma, mikä vähän sinne tänne roiskivasta albumista jää, on että sen on oltava markkinatutkimus siitä mikä tämän artistin kohdalla toimii parhaiten.
Erottaa Rowaltzin monista muista toki sekin, että hän on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta osallistunut biisien tekoon, vaikka parhaat biisit levyllä ovat ne joita hän ei ole säveltänyt. Lasse Erjamo alias Arto Muna on osallistunut parin biisin tekoon ja säveltänyt pari aivan itse. On mielenkiintoista kuinka iskelmällisiä elementtejä hän on saanut ujutettua kappaleisiin. Suomalaista raskasta rockia on usein moitittu sen iskelmällisyydestä, joskus aiheestakin, mutta Erjamon näpit taitavat olla niin syvällä siinä maailmassa, että hän hoitaa hommansa kuin ohimennen, tyylillä, kuten vaikkapa imelä Day Called One osoittaa. Vastaapa Erjamo myös levyn komeimmasta kappaleesta Greed, joka tuntuisi olevan levyn varsinainen kohokohta, vaikkei sekään tunnu kuin hieman laimealta versiolta My Morning Jacketin viimevuotisen tyylihybridin Evil Urgesin komeasta Highly Suspicious -revittelystä. Se on toisaalta hyvin erilainen muihiin biiseihin verrattuna, ja nousee jo siksikin hieman harmaasta massasta.
Kokonaisuutena Perfect Lies on hieman epätasainen, turhan moneen suuntaan poukkoileva kokoelma lauluja, joita joku kutsunee raskaaksi rockiksi. Se on parhaimmillaan silloin kuin se on kokeilevimmillaan, jos sanaa radiosoittoa kosiskelevasta keskitien musiikista voi käyttää. Hämmentävintä siinä on se, että liian monta kertaa Rowaltzin suoritus tuntuu kokonaisuuden heikoimmailta lenkiltä. Välillä skaala ei tunnu riittävän biiseille vaikka miehellä mukavaa monipuolisuutta tulkinnassa onkin.
Jotta markkinatutkimus ei mene pieleen, esitän vielä vapaamuotoisen toiveen. Jos seuraavalla julkaisulla siirrytään pois tästä tylsähköstä autoilumusiikista, joka jo nyt täyttää kaikkien "rock"radioiden ohjelmavirran, toivon että otetta munista ruuvataan siksi paljon voimakkaasti, että saadaan lisää rohkeutta, lisää Greediä. Arto Muna rules, ok!
Wellu Rowaltz
Jonkun vuosikerran Idolsista tuttu mies, jonka esikoisalbumi keskittyi keskitien raskaaseen rockiin. Kahden englanninkielisen pitkäsoiton jälkeen mies siirtyi hitaasti mutta varmasti suomenkielisen popmusiikin pariin.
Linkki:
facebook.com/wellurowaltz
(Päivitetty 14.6.2021)
Kommenttien keskiarvo:
Ei pahalla, mutta Suomen täytyy olla ainoa maa, jossa trendikkääseen indie-soundiin verhottua tavallistakin tavallisempaa rock-melodiaa pidetään "uutena ja mielenkiintosena", mutta vahva, oikeasti mielenkiintonen melodia, joka on tuotettu vanhanaikaisella keskitien rock -tyylillä, teilataan automaattisesti "tylsähköksi autoilumusiikiksi", mihin myös herra kriitikko sortui. Sen sijaan oon samaa mieltä Arto Munan osuudesta, Greed on ehdottomasti yksi mieleenpainuvimmista biiseistä mitä oon kuullu vähään aikaan.
Ihan hauska tuo markkinatutkimus-teoria, mutta Wellun myspace-kommenttien perusteella pienehkö levy-yhtiö on valittu nimenomaan sen takia, että artisti voi itse kokeilla "rajojaan" - siitä levyn "sinne tänne roiskiva" matsku.
Ehkä oma teatteri- ja musiikkitaustani saa kiinnittämään musiikissa huomiota eri asioihin kuin monet muut kuuntelijat, mutta on suoraan sanoen hieman noloa, että Suomen ulkopuolella asuvat ulkomaalaiset ovat löytäneet Wellun musiikista paljon vahvuuksia (hienot lyriikat, useat mieleenpainuvat melodiat), jotka tuotannollisiin seikkoihin fiksautuneet suomalaiset musiikkiammattilaiset ovat ohittaneet täysin.