• Arviot
  • Levyt
  • Pienet
  • Livet
  • DVD
  • Kirjat
• Haastattelut
• Artikkelit
  • Ajankohtaista
  • Klassikko
  • Sarjakuvat

Brendan Benson: My Old, Familiar Friend

Bonnier

Albumia korostetaan yleensä soololevyksi, jos artisti on luonut ensin uraa bändissä ja sitten hypännyt yksinäiselle tielle. Soololevyt ovat usein melko turhia, mikäli tekijänä on bändin pääasiallinen säveltäjä-laulaja ja albumi pukataan ulos emobändin ollessa vielä koossa. Edellyttäen tietenkin, että musiikillinen linja ei poikkea voimakkaasti bändin tuotannosta.

Jenkkiläinen Brendan Benson on toista maata. Hänet saatetaan tuntea parhaiten White Stripes -ukko Jack Whiten sivuprojektibändistä The Raconteurs, mutta mies oli julkaissut kolme omaa albumia jo ennen bändin perustamista. Raconteursin aktiiviajan soolomateriaali sai kypsyä kaikessa rauhassa. Nyt on palattu sorvin ääreen, mistä My Old, Familiar Friend on tuloksena. Ja ylpeä saa olla. Nimittäin suomalaisena siitä, että kotoinen Lemonator pyyhkii tälläkin Amerikan voimapop-ihmeellä lattiaa.

Bensonin neljäs on vaikea levy. Ei musiikillisesti, vaan ymmärryksen kannalta. Hän huitoo anglofiilinä brittiläisen perinteen joka suuntaan, kuulostaen kuitenkin amerikkalaiselta työstämässä haaleita brittirock-pastisseja. Lauluissa on potentiaalia, mutta turhan usein ne tuntuvat joko keskeneräisiltä (Eyes on the Horizon, Lesson Learned) tai paikallaan junnaavilta (nimensä mukainen Gonowhere). Ihan kuin Paul McCartneylla, Ziggy-Bowiella ja Elvis Costellolla olisi kaikilla yhtä aikaa tyhjän demonauhan pelko.

Onnistumisiakin löytyy. A Whole Lot Better summaa ajan hengen mukaisen ”it’s complicated” –tilanteen parisuhteessa: “I fell in love with you and out of love with you and back in love with you all in the same day”. Garbage Day velloo viulujen säestyksellä ihan komeasti ja You Make a Fool Out of Me on pesunkestävää ”Maccaa”. Albumin ehkä tarttuvin rytistys Poised and Ready rullaa mahtavasti. Harmi vaan, että Morrissey teki saman biisin vuosia sitten nimellä First of the Gang to Die.

Kommenttien keskiarvo:

kipinahepo kommentoi 14.10.2009:

Pisteet:

Taas upea levy Brendan Bensonilta! Biisit ovat (lähes) täydellisiä pop-kappaleita, sellaisia joita monet artistit koittavat koko uransa säveltää, siinä onnistumatta. BB:n tapauksessa koko homma tuntuu niin luonnolliselta, etten usko miehen tuskailleen kauaa kappaleittensa kanssa. Toisilta homma sujuu luonnostaan, toisilta ei.
Alkuun bensonit levyt ovat aina tuntuneet heppoisilta "iha kiva" -musalta, mutta aina on ollut jokin koukku jossain biisissä joka pakottaa kuuntelemaan levyä uudestaan ja pikkuhiljaa koko levy aukenee ja pian sitä jo ylistetään BB:n nimeen käsi sydämellä!
Varmasti halutessaan voi löytää tältäkin levyltä vaikutteita ties keneltä veteraanitason muusikolta. The Beatles on mielestäni ollut aina läsnä Bensonin musiikissa, mutta mistään kopioinnista ei missään tapauksessa voida puhua.
Toiset tykkää toiset ei, mutta onneksi makuasioista voi väitellä! Faktat on faktaa, ketä kiinnostaa, mutta se mikä on hyvää musaa ja mikä ei, on loputon, erittäin hauska, väittelyn kohde.
Okei, Macca on tehnyt kourallisen hyviä biisejä, Bowie puolen tusinaa, Costelloa en ymmärrä alkuunkaan, ja Lemonator, siinäpä hyvä esimerkki kuinka yritetään oikein yrittämällä tehdä kunnon poppia. Siinä missä voin nähdä Bensonin rämpyttävän hyväntuulisesti uutta musiikkia joka kumpuaa jostain hänen sisäisestä musiikillisesta aarrearkustaan, niin samaan aikaan Kurki hakkaa päätään seinään, ja miettii miksei ulkomailla ketään kiinnosta lemonator, eikä pahemmin kotimaassakaan.
Tässä vaiheessa on varmaankin kaikille selvää, että Brendan Benson on itselleni lähes jumal-olento, jonka rinnastan samalle tasolle Elliott Smithin ja Jason Lytlen kanssa. Mutta toisin kuin edellä mainitut herrat, Bensonin laatu on pysynyt rautaisena kautta miehen levytysuran.
Hyvä levy, sanoinko sen jo?!!?

ps. jos joku harkitsee levyn ostoa, niin hankkikaa ihmeessä spessu-versio. Bonus-kipaleet ovat täyttä rautaa!!!