• Arviot
  • Levyt
  • Pienet
  • Livet
  • DVD
  • Kirjat
• Haastattelut
• Artikkelit
  • Ajankohtaista
  • Klassikko
  • Sarjakuvat

Placebo: Battle For The Sun

Dream Brother

Rumpalin tontti on rock-bändin kenties helpoiten korvattavissa oleva osanen. Vaikka kannuttajien fyysiset poismenot tästä maailmasta ovat käytännössä hajottaneet niinkin isoja bändejä kuin Led Zeppelin, The Who ja Hanoi Rocks, nykypäivänä konehuoneen komentaja siirtyy sivuun sangen kivuttomasti. Esimerkiksi Oasiksen ja R.E.M.:n kohdalla rytmiryhmän toinen puolikas ei edes ole bändin virallinen jäsen, vaan naama patteriston takana saattaa vaihtua yhtä usein kuin liikennevalot.

Hälytyskellot kuitenkin soivat, kun trion yksi palanen ilmoittaa lähtönsä syyksi tuon ikiklassikon; musiikilliset erimielisyydet. Placebon Steve Hewitt kun ei suinkaan halunnut näyttää pystyvänsä kiskomaan 40 vodkapaukkua yhdessä illassa, eikä myöskään hypännyt umpiturhan hevibändin juopuneen laulajan autokyytiin. Hän ei lähtenyt tästä maailmasta, vaan jätti Placebon, koska ei pitänyt siitä musiikillisesta suunnasta, johon yhtye oli menossa.

Ja se suunta? Etukäteen kansaa peloteltiin aiempaa vahvemmilla konevaikutteilla, mutta Battle For The Sun kurottaa ennemminkin bändin tutuilla eväillä kohti isoa stadionsoundia. Kompressoidun äänimaailman jykevyys on kaksiteräinen miekka. Brian Molkon ainutlaatuinen ääni soljuu kenties vapautuneempana ja voimakkaampana kuin koskaan, mutta ajan hengen mukainen, lähes emo-rock-äänivalli karistaa pois osan Placebon androgyynisen rappioromantiikan angstisesta viehätyksestä.

Ensimmäisillä kuunteluilla kokonaisuus kuulostaa vaisulta ja ylipitkältä, mutta ajan kanssa levy paranee. Kuuntelumäärät eivät kuitenkaan lisää albumin helmien määrää, joka pysyy valitettavan vakiona. Pop-historian ja melodian päälle ymmärtävät Devil in the Details, Bright Lights, The Never-Ending Why, Kings of Medicine sekä nimikappale jyräävät tutun tarttuvilla hokemilla. Lähes kaikissa näissä soivat myös jouset ja puhaltimet, jotka ripottelevat kappaleisiin toimivia nostatuksia.

Ongelmana on vain se, että loput kahdeksan biisiä ainoastaan menevät mukiin, velloen siellä tasaisena massana ilman minkäänlaisia myrskyjä tai edes kuumenemisia. Lisäksi ykkössinglen nykymääritelmän mukaisesti For What It´s Worth ei lainkaan edusta albumin linjaa, vaan on hukassa kuin vanuatulainen mummo suomalaisessa marjametsässä. Kokonaisuuden rikkova ”hitti” voisi toimia albumin ulkopuolisena singlenä, mutta nyt se symbolisoi kansikuvan kuuta, joka jokaisella kuuntelukerralla pimentää hetkeksi albumin auringon.

Kommenttien keskiarvo:

vvkuit kommentoi 23.07.2009:

Pisteet:

Erinomainen arvostelu!

Anaalisen nysväyksen vankkumattomana kannattajana puutun kuitenkin epäolennaisuuksiin: olen nimittäin kanssasi hieman eri mieltä rumpalin muita helpommasta korvattavuudesta. Mielestäni antamasi esimerkit Zeppelinistä Hanoi Rocksiin toimivat tässä hyvinä esimerkkeinä - etenkin Zeppelin, jonka soundiin rumpali vaikutti olennaisesti. Enemminkin lähestyisin rumpalinvaihdosta roolillisesta näkökulmasta. Onko rumpalilla tunnistettava soundi, tyyli, olemus tai jokin muu ominaisuus, joka olennaisesti vaikuttaa bändin ulosantiin? Siinä mielessä olen kyllä samaa mieltä, että Placebon tapauksessa rumpalin vaihtaminen toiseen ei vaikuta (ainakaan minun tapauksessani) kuuntelukokemukseen millään tavalla.

JariJ kommentoi 13.08.2009:

Pisteet:

Hhhmmm, mielenkiintoista debattia yhdestä vuoden ristiriitaisimmasta levystä. Vanhana Placebo-fanina täytyy olla asiasta eri mieltä, sillä mielestäni Hewittin vaihtuminen Forrestiin on vaikuttanut yhtyeen soundiin. Soitannollisesti ei vaikutusta huomaa, mutta aivan varmasti nuori mies on tuonut oman lisänsä sovituspuolelle ja sitä kautta saanut näppinsä vahvemmin peliin. Käsittääkseni Forrest ei siis kävellyt valmiiseen pöytään, vaan osallistui Battlen biisien rakenteluun "liki" täysvaltaisena jäsenenä. Muitakin seikkoja toki Placebon muuttuneeseen soundiin on, mutta varsinkin triossa yhden jäsenen vaihtuminen voi yllättävän paljon vaikuttaa keskinäisiin kemioihin ja sitä kautta väistämättä myös musiikkiin.


Itseäni Placebon uusi suunta ei suuremmin miellytä, mutta täytyy antaa Battlelle vielä aikaa. Kestihän Sleeping With Ghostinkin "avautuminen" pidemmän hetken.