Rytmihäiriö: Sarvet, sorkat, salatieteet
Julkaistu: 31.03.2008
Arvostelija: Mikko Lamberg
Sakara
Muisto keikalta jokunen vuosi sitten: olen katsomassa Stam1naa ja ennen kaikkea Mokomaa. Näitä ennen esiintyy itselleni suhteellisen tuntematon Rytmihäiriö, jonka nimen ja konseptin tiesin, mutta itse musiikkia en ollut kuullut aiemmin. Vihan tunteet syttyvät välittömästi orkesterin saapastellessa lavalle. Bändin laulaja rääkyy ärsyttävästi, kitarointi on samanlaisen kuuloista nopeaa core-lätkytystä, joka ei tunnu eroavan miljoonasta muusta kaltaisestaan. Bändin fanaattisin yleisö koostuu keskenkasvuisista mutta satakiloisista hevimiehistä, jotka juoksevat päin selkääni, heilun sitten missä tahansa kohdalla yleisöä. Parinkymmenen minuutin jälkeen huomaan saaneeni jo kaiken irti yhtyeen itseään toistavasta repertuaarista ja astelen vittuuntuneena sivuun ikuisuudelta tuntuneeksi ajaksi naureskellen kännisille keskenkasvuisille, jotka hoilaavat ihaileva kiilu silmissään inhorealistisia spurgumaailmaa pilke silmäkulmassa kuvailevia sanoituksia. Yleisön reaktioista yhtyeen kappaleisiin tulee lävitse, että tietty ironianpiirre ei ole ihan mennyt tajunnasta läpi.
Jo tällöin, vaikken ollut edes desibelissä töissä, mietin mitä mahdollisesti kirjoittaisin herrojen keikasta tai peräti levystä, jos minulle suotaisiin mahdollisuus. Heijastaisinko tätä keikan kokemusta vai olisinko kaikesta huolimatta mahdollisimman objektiivinen?
Tämän pikku tarinan kerrottuani (ollakseni rehellinen), voitte ilmeisesti päätellä, että en joka tapauksessa ole kostonhimoinen. Enhän muuten olisi kertonut teille tuota äskeistä tapausta. Siitäkin huolimatta Rytmihäiriön levyä pari kertaa pyöräytettyäni mielessäni käy aluksi kaksi sanaa: ärsyttävää musiikkia. Eikä millään hyvällä tapaa. Laulaja Unto Helon ääni ottaa aivoon vieläkin, koska se kuulostaa häkellyttävän hentoiselta ja väkisin yrittävältä kappaleiden taustaa vasten ja se on miksattu liian korkealle (kun taas Stam1nan uusimmalla levyllä lauluääni on miksattu aivan puurotasolle muiden soittimien kanssa, mikä hitto näillä Sakaran artisteilla on). En saa oikein musiikista otetta.
Kaikkeen kumminkin tottuu. Levyllä Rytmis, jos tällainen tuttavallinen ilmaisu sallitaan, kuulostaa pyöritys pyöritykseltä huomattavasti rikkaammalta musiikillisesti kuin kertaakaan keikalla. 10 kappaleen pituus on erittäin sopiva teokselle. Rikkautta soundimaailmassa löytyy ihailtavan paljon ensimmäisestä biisistä lähtien. Sataa gambinaa on armottomuudessaan erinomainen aloitus ja samalla johdatus Rytmihäiriön velmusti hymyilevään vesurinheilutusmaailmaan. Laitapuolen hyökkääjä on raivoisa päällekarkaus, joka houkuttelee väkisinkin päänheilutukseen. Lupa tappaa humalassa on häkellyttävä yhdistelmä eteenpäin täysillä jyräävää rytmikästä punkia ja Moonsorrowista muistuttavia kuoroja. Samaa linjaa jatkaa suorastaan eeppisiin ulottuvuuksiin kohoava Gambina O.D. Ei tämä mikään ihmekään ole, sillä Moonsorrow-väkeä löytyy vierailijoina levyltä hoitamassa niin taustalaulu- kuin soittotoimia. Unto Helon ääni taas alkaa pyöritys kerrallaan tuntua ainoalta oikealta ratkaisulta bändin kannalta. En edelleen varsinaisesti pidä siitä, mutta ilmaisu on tarpeeksi selkeää ja ei pinnistele ollakseen jollakin tapaa katu-uskottavampi. Se on ehdottomasti enemmän mitä useimmista vastaavien yhtyeiden laulajista voi sanoa.
Erityinen kiitos tästä kaikesta rikkaudesta menee joka tapauksessa kitaristi Janne Perttilän taidoille soittajana. Hänen kitarointinsa on erinomaista ja Rytmihäiriön koko soundimaailman koossa pitävä voima. Siriuksen samurai ja Sorkat heiluen helvettiin ovat erinomaisia esimerkkejä siitä kuinka kappaleen kitaroissa ei tarvitse olla miljoonia ideoita ja tarpeetonta venkoilua, jotta se kuulostaa yhtenäiseltä, mutta samalla kerta kerralta kiinnostavammalta. Erityisesti jälkimmäisen kappaleen jopa railakkaat punkhuudatukset kertosäkeessä ja tempon juuri sopivat vaihdokset ovat herkullista kuunneltavaa. Suurin erikoisuus levyllä lienee toiseksi viimeisenä soiva, akustinen, Tein henkirikoksen, joka ei ole varsinaisesti hyvä kappale, eikä edes ratkaisuna sinänsä mikään yllättävä, mutta yhtä kaikki hyvä idea kokonaisuuden kannalta. Tästä on hienoa jatkaa päättävään Viina teettää-biisiin, joka on erinomainen tiivistelmä tähän asti kuullusta ja päätös, joka saa hamuamaan play-nappulaa uudestaan ja uudestaan.
Sarvet, sorkat, salatieteet on allekirjoittaneesta asenteellaan selkävoiton ottanut, erinomainen ja hyvin sovitettu albumi kaikille, joilla on tarpeeksi laajentunutta ymmärrystä ironialle ja kykyä jopa hymyillä yhtyeen viinanjuomisen seurauksista johtuvien henkirikosten teemoille. Se ei ole liian puristinen ollakseen liian vaikea bändin tyyliin tottumattomille, mutta mistään ei kaikesta huolimatta ole tingitty. En olisi koskaan osannut aavistaa arvostavani Rytmihäiriön levyä enemmän kuin saman tallin muiden artistien viimeisimpiä tuotoksia, mutta nyt sekin päivä on nähty. Ehkä tämän kokemuksen myötä olen jopa valmis lähtemään revanssikeikalle asti.
Rytmihäiriö
Vuosien 1992-98 välisen ajan naftaliinissa ollut kulttibändi takoo ainutlaatuista, surmacoreksi ristimäänsä musiikkia. Bändi yhdistää aggressiivisuuden ja mustan huumorin kertoen tarinoita kännissä tehdyistä surmista ensisijaisesti hardcoren ja metallin tahdittamana. Bändin albumit kantavat mm. nimiä Surman siipien havinaa (1991), Saatana on herra (2005) ja Surmantuoja (2010).
Linkki:
surmacore.com
(Päivitetty 1.7.2013)
Kommenttien keskiarvo:
No entäs tämä sitten? Huippu! Ihan heti levy ei auennut, mutta lätty vaati itselleen lisäkuuntelua ja alkoi pikkuhiljaa palkita yhä enemmän. Viidestä tähdestä tämä on mielestäni vain parin vähän keskinkertaisemman raidan päässä.
Loistava yhdistelmä tiukkaa tykitystä ja tarttuvuutta. Parhaimpina esimerkkeinä Sataa Gambinaa, Siriuksen samurai, Lupa tappaa humalassa, Laitapuolen hyökkääjä, Viina teettää..