Rolling Stones: Forty Licks
Julkaistu: 18.11.2002
Arvostelija: Jari Jokirinne
Virgin
Kunnioitettavan 40 vuoden iän saavuttanut Rolling Stones on kiistatta maailman tunnetuin rock-bändi. Forty Licks-tuplakokoelma muistuttaa meitä heikkomuistisia siitä että kyseessä oleva ryhmä oli vuosina 1968 – 1973 myös maailman paras rock-bändi. Kaikki kunnia kolmikolle The Beatles, The Doors ja The Kinks, mutta tuona ajanjaksona Rollarit löivät pöytään sellaisen nipun ässäbiisejä ettei edes Fab Fourin vastaiskut valkoisine tuplineen ja abbeyroadeineen riitä pitkälle. Mm. Street Fighting Man, Gimme Shelter, Jumpin’ Jack Flash, Sympathy For The Devil, Brown Sugar, Honky Tonk Women takasivat sen että valtikka pysyi Rollarien käsissä, huolimatta yhden jäsenensä kuolemasta sekä laajalti dokumentoiduista huumesekoiluista.
Forty Licks kattaa kuitenkin huomattavasti laajemman ajanjakson. Vuoden 1964 Not Fade Awaysta starttaava kokoelma ulottuu aina tähän päivään asti, onhan pakettiin onnistettu ujuttamaan myös neljä uudenkarheaa biisiä. Vaikka nämä uudet Rollari-sävelmät eivät kovin kummoisia olekaan, osoittavat ne että suur-Lontoon reunamilla sijaitsevassa Dartfordin kyläpahasessa varttuneet Mick Jagger ja Keith Richards osaavat yhä tarttuvien ja perstuntumaa ravisuttavien biisien teon. Erityisesti Don’t Stopissa on potentiaalia kasvaa tulevaisuuden ikivihreäksi.
Klassisimpien (ja samalla hieman käytössä kärsineiden) Satisfactionin, Paint It Blackin ja Wild Horsesin rinnalla on piristävää kuulla She’s A Rainbow’n kaltaisia vähemmän tuttuja vetäisyjä, mutta uskon tältä osin kuuluvani aika pieneen vähemmistöön. Suurin osa tämän kokoelman hankkijoista halunnee itselleen juuri ne kaikkein tunnetuimmat biisit – rockin kiistämättömät kulmakivet alkuperäisessä ja parhaassa kuosissaan. Eikä siinä mitään moitittavaa olekaan – harvinaisuuskoosteet ovat täysin oma juttunsa, eikä Forty Licksilla ole niiden kanssa mitään tekemistä. Se on täydellinen ja häpeilemätön hittikokoelma rockin suurimmalta elossaolevalta ikonilta.
Rolling Stones
1960-luvulta lähtien toiminut englantilainen rock-yhtye pohjaa rhythm and bluesiin, mutta on onnistuneesti ottanut soundiinsa ajankuvaa välittäviä mausteita protestilauluista reggaeen. Yhtye on myynyt yli 200 miljoonaa albumia maailmanlaajuisesti. Rolling Stonesin johtohahmot ovat laulaja Mick Jagger ja kitaristi Keith Richards, jotka ovat säveltäneet ja sanoittaneet lähes kaikki yhtyeen lauluista. Myös rumpali Charlie Watts (k. 2021) soitti kokoonpanossa alusta asti. Yhtyeen toista kitaraa ovat soittaneet Brian Jones, Mick Taylor ja nykyinen keppimies Ron Wood. Bassoa soitti Bill Wyman vuoteen 1993 asti. Nykyisin yhtye käyttää kiertuebasisti Darryl Jonesia, joka ei ole kuitenkaan virallinen jäsen.
Linkki:
Mick Jagger desibeli.netissä
Keith Richards desibeli.netissä
rollingstones.com
(Päivitetty 23.10.2023)
Kommenttien keskiarvo:
Miten arvottaa kokoelmaa, jonka artistien taru ei ole vielä ohi? Periaatteessa homma on kympin arvoinen näin vuoden 2002 näkökulmasta. Vaan ovatko uusimmat raidat sittenkään klassikko/kokoelmakamaa? Kannattaako 40 Licksiä kuunnella, kun hyllystä löytyy jo "Through the Past, Darkly, vol.2"? Voiko olla sattumaa se, että järjestään kaikki kaverini sanovat, että "Joo, on Rollareilla tosi hyviä uudempiakin kappaleita, en nyt vain satu muistamaan niistä yhtään". Huonoja kavereita?
Sille on selvä syy, miksi Satisfaction on aina Top2:ssa, kun maailman parhaita biisejä virallisesti valitaan, ja Yesterday noin sialla 8-14. Ja loppuuko Rollareiden helmet Satisfactioniin? Ei. Jos et usko, hanki tämä kokoelma.
Mitä 80-luvun albumeita kirjassa muuten oli?
"Olen perehtynyt 60-luvun musiikkiin aika perinpohjaisesti eli tunnen Rollarienkin tuotannon melko hyvin. Se on HYVÄ rokkibändi, ei yhtään sen enempää."
Vain hyvä rokkibändi? Ei sen enempää, niinkö? Rolling Stones LOI modernin rockmusiikin ja nykyaikaisen rockbändin imagon! Chuck Berry ja muut 50-luvun veteraanit loivat blues-vetoisilla rock'n'roll-biiseillään pohjan Rollareiden musiikille. He esittelivät ainekset, jotka yhdistämällä omaan soundiinsa Rolling Stones loi prototyypin nykyaikaiselle kitaravetoiselle rockille. Lisäksi, siinä missä Beatlesit olivat kilttejä ja söpöjä pop-kundeja, Rollarit olivat rockin ensimmäisiä pahoja poikia ja rockiin liitettävän katu-uskottavuuden synonyymeja. Enemmän kuin millekään muulle bändille, Rollareille kuuluu kunnia 50-luvun rock'n'rollin jalostamisesta nykaikaisesksi rockiksi. Mainitsemistasi bändeistä esim. Led Zeppelin ja Radiohead ovat älyttömästi velkaa Stoneseille, paitsi musiikillisesti myös imagollisesti. Niinkuin tuhannet muutkin bändit. Beatles taas näytti suuntaa mm. Oasikselle ja Pink Floydille, ja heille toki kiitos siitä. Mutta fanisokeat väittämäsi ovat siitä huolimatta melko korneja. Ei millään pahalla.
Sitten itse kokoelman arviointiin. Klassikot seuraavat toisiaan ja niitä on levyllä määrä, jollaisen vain hyvin harva yhtye tai artisti, on pystynyt urallaan kirjoittamaan. Kaikki tarvittavat biisit eivät siltikään ole mukana. Itseäni ainakin ottaa aivoon esim. sellaisen kappaleen kuin Heart Of Stone uupuminen. Näin ollen on todettava, että neljän uuden biisin mukaanottaminen estää levyä olemasta aivan täydellinen The Rolling Stones Greatest Hits. Nämä kappaleet eivät ole huonoja, mutta kultakauden materiaalista olisi löytynyt helposti neljä moninkerroin parempaa ja olennaisempaa teosta, jotka olisivat viimeistelleet kokoelman täydelliseksi ja moitteettomaksi paketiksi. Täydellisyyden rajoissa hieputaan nytkin, mutta arvostelutuomioni on neljä ja puoli tähteä viidestä.