• Arviot
  • Levyt
  • Pienet
  • Livet
  • DVD
  • Kirjat
• Haastattelut
• Artikkelit
  • Ajankohtaista
  • Klassikko
  • Sarjakuvat

Nightwish: Dark Passion Play

Spinefarm Records

Tässä se nyt sitten on. Nightwishin järjestyksessään kuudes pitkäsoitto, jota saatiin odottaa lopulta reilusti päälle kolme vuotta. Dark Passion Playn ja Oncen väliin on mahtunut suurten kiertueiden ja menestyksen lisäksi niin paljon saippuaoopperaa sekä keltaisen lehdistön lööppejä, etten viitsi käydä sen kummemmin läpi tuota osaa yhtyeen lähihistoriasta. Siispä pöytä puhtaaksi ja kansitaiteiltaan tummanpuhuva Dark Passion Play soittimeen.

Yli tunnin ja vartin mittainen järkäle ei aukeakaan heti ensi kierroksilla, vaikka popahtavat sinkkuraidat Amaranth ja Eva, sekä kolmanneksi sinkuksi valittu, ja huomattavasti edellisiä metallisempi Bye Bye Beautiful, erottuvatkin nopeasti hittipotentiaalinsa ansiosta.

Kuulija pistetään heti kärkeen todelliseen testiin, sillä albumin avaa lähes neljäntoista minuutin mittaiseksi kasvava The Poet And The Pendulum. Ison orkesterin voima, väkevät nousut ja huimat laskut, sekä suvantokohtien tiheä tunnelma ovat sitä tuttua Nightwishia, josta on parin viime levyn aikana muodostunut tärkeä osa suomalaista musiikkimaailmaa. Tähän jättimäiseen avausbiisiin, ja oikeastaan koko levyyn, pätee sama huomio; mikään ei tunnu päällisin puolin muuttuneen, vaikka moni asia on peruuttamattomasti toisin. Rakennelmat ovat viime levyjen tapaan huumaavan suunnattomia, mutta jälleen kerran maestro Holopainen osoittaa olevansa eräs modernin ajan merkittävimmistä suomalaisista säveltäjistä.

Kunnianhimoisen ja äärimmäisen onnistuneen avauksen jälkeen päästään viimeisempien sinkkuraitojen luokse. Tylysti terveisiä tiettyyn suuntaan lähettävä Bye Bye Beautiful saa äkäisimmän pistonsa Marco Hietalan vokaaleista, jotka sopivat Anette Olzonin äänen rinnalle saumattomasti. Amaranthilla yhtye on selvästi popeimmillaan, eikä olekaan mikään ihme, että juuri tämä raita sai kantaakseen sen raskaimman sinkkuvastuun. Neljäntenä kuultava Cadence Of Her Last Breath on niinikään synnynnäinen listojen valloittaja, joten eiköhän tästäkin komeasti groovaavasta rallista kuulla vastaisuudessa vielä ainakin pari radioversiota. Kevyt ensisinkku Eva jää sen sijaan toistuvasti paitsioon, mutta kyseessähän oli jo alun alkaenkin melko heppoinen biisi. Toimivammalla tavalla kepeä For The Heart I Once Had koukuttaa sen sijaan joka kerta, kiitos tiukasti tarttuvan kertosäkeen, jossa katto räjytetään kerran toisensa perään paikoiltaan.

Hitteilyn vastapainoksi Holopainen joukkoineen äityy vastavuoroisesti myös poikkeuksellisen tuliseksi parilla raidalla. Etenkin Master Passion Greedin suoraviivainen tykitys pistää uudet pohjat bändin metallisuudelle, eikä lyriikoiden vihaisuuskaan liene yltänyt koskaan aiemmin aivan tällaisiin lukemiin. Silti vihan ja katkeruuden summa albumilla on lopulta yllättävänkin vähäinen, vaikka tekstejä voi tulkita useassakin kohdin vaikka miten.

Dark Passion Playn ensimmäinen puolisko on yhtä juhlaa, mutta käännyttäessä jälkimmäiselle osuudelle materiaalin epätasaisuus alkaa hiljalleen tehdä myyräntyötään. Yhtään suoranaista ohilyöntiä kolmentoista raidan joukosta ei löydy, mutta pari keskinkertaisempaa rallia ja mehukasta ylilyöntiä kylläkin. Albumin päättävä Meadows Of Heaven turvotetaan metalliherkuilla ja gospel-kuoroilla lopulta pompöösiksi möykyksi elämä suurempia tunteita, eikä 7 Days Of Wolveskaan pysy kasassa erinomaisista osistaan huolimatta. Myöskään Olzonin aikoinaan esitellyt Eva ei lukeudu albumin terävimpään kärkeen, vaikka pikkunätti kipale onkin.

Positiivinen yllätys on vastavuoroisesti pääosin akustinen The Islander, jolla Hietalan laulutaidot pääsevät kunnolla esille. Samoin edellisen perään kuultava instrumentaali Last Of The Wilds piristää raikkaalla erilaisuudellaan ja etenkin yhdessä kappeleet toimivat suorastaan vastustamattomasti. Nightwishin uusi aikakausi starttaa mielenkiintoisella tavalla, uuden sekoittuessa vanhaan. Valtavat rakenteet ja taivaisiin asti kurottuvat kappaleet tihkuvat suuria tunteita, jotka esitetään nyt kypsemmällä tavalla kuin koskaan aiemmin. Kaikki perustuu yksinkertaisen tehokkaisiin kappaleisiin, joita maestro Holopainen kykenee vuosien kuluessa työstämään yhä tehokkaammin ja paremmin.

Kommenttien keskiarvo:

Hansu kommentoi 09.10.2007:

Pisteet:

Hieno työtä, Mika. Taas kerran.

Täytyy sanoa, että olen lähes jokaisesta mainitsemastasi asiasta samaa mieltä. Eniten "perusbiiseistä" kolisee juuri Amaranth, Bye Bye Beautiful ja For The Heart I Once Had. Piristävin biisi koko lätyltä on tuo instrumentaali irlantilaispilleineen ja The Islanderin kelttimeininki tuo mukavaa vaihtelua ja osoittaa taas Hietalan aliarvostetut (?) laulutaidot koviksi.
Laulaja-asiaanhan on pakko ottaa kantaa: Olzon rokkaa kovempaa kuin Turunen, sanon minä. Tosin tätä kaksikkoa on turha pistää vertailuun, ite vaan tykkään enemmän. Plussapisteitä myös rumpalismiehelle, en olisi uskonut yhdenkään miehen pukeutuvan Nightwishin musiikkivideossa naisen vaatteisiin :)

Mitäs vielä.. Niin, tosiaan nuo perushyvät biisit tiputtavat tasoa tuolla loppupäässä. Tavallaan harmi, että tuo Tuomakselle niin kovin henkilökohtainen päätösballadi sattuu olemaan noinkin heikko kuin on ja muitakin heikompia vetoja löytyy.

Orkesterien paljouteenkin esitän omat kannanottoni: Toimii. Mielestäni bändisoittimien tehoa orkesteri ei ainakaan paljoa syö ja instrumentaalibiisin koukku taitaakin olla juuri kanteleessa ja uillean pipeseissa. Ja köyhän aasinsillan kautta mainitaan tässä orkesteriosuudessa tuo Poet And The Pendulum. Onpahan biisi. Meikä on aina vierastanut näitä eepos-kokoisia biisejä, mutta Home-osan alkun Orkesteri vs. Emppu -riffittely antaa kyllä meikäläiselle ylimääräisiä värinöjä. Ja poikasopraanojenhan pitäisi saada perusjäyhään pohjalaiseen sellaisen keskisuuren vitutuksen päälle, mutta ei. Uskomattoman hienon kuuloista.

Hyvät ainekset on, valitettavasti hyviä biisejä tältä levyltä ei löydy ihan kolmeatoista kappaletta.