Manowar: Gods Of War
Julkaistu: 07.03.2007
Arvostelija: Mika Roth
Magic Circle Music
Kuinka eeppiseksi miekka & magia metalli voikaan muuttua, ennen kuin se kääntyä parodiaksi itse itsestään? Manowar taiteilee uusimmalla albumillaan tuolla vaaran rajalla, mutta vetää lopulta pidemmän korren, lähinnä kovan asenteen ja horjumattoman tahdon ansiosta. Vanha ”usko mitä julistat” oppi osoittautuu näin jälleen kerran oikeaksi.
Syksyllä ilmestynyt Sons Of Odin ep antoi jo vihiä tulevasta, mutta siitäkin huolimatta metallin kuninkaiden viimeisin tuotos pääsee yllättämään sinfonisuudellaan. Albumi käynnistyy suuren orkesterin soittamalla Overture to the Hymn of the Immortal Warriors instrumentaalilla, jossa bändisoittimet loistavat poissaolollaan. Liekö Richard Wagnerin henki asettunut lopullisesti Joey DeMaion hahmoon vai mistä tässä on oikein kyse, mutta meininki on taas yhtä oopperamaista kuin taannoisen The Day the Earth Shook dvd:n tuhdeimmissa osissa konsanaan. Massiivinen kuoro ja jylhät jouset saavat nostattaa tunnelmaa yli kuuden minuutin ajan, kunnes koittaa toisen intron, eli The Ascension puheosuuden, aika. Kuten taannoisella ep:llä niin myös nyt fiilistelyn perään kajahtaa King Of Kings ralli, joka varsinaisesti ”avaa” albumin metalliosuuden.
Tästä eteenpäin kuljetaan pitkälti samoissa tunnelmissa kuin viidentoista vuoden takaisen Triumph Of Steel klassikon puolituntisella Achilles, Agony and Ecstasy In Eight Parts pienoisteoksella. Lyriikoissa keskitytään tällä kertaa muinaisen Troijan sijasta Valhallan saleihin ja Odinin mysteereihin, mutta tarinoiden rakenteet ja teemat metallisine huippuineen ja vaimeine suvantoineen ovat selkeästi sukua keskenään. Puolen välin tienoilla kuultava Odin trilogia Overture To Odin – The Blood Of Odin – Sons Of Odin kiteyttääkin neljäntoista minuutin mittaansa melkeinpä kaiken oleellisen Manowarista vuosimallia 2007. Miekkojen kalsketta, eeppisiä suvantoja, nopeita metallisia ylläköitä, sekä tietysti kronikkamainen kertojaääni joka valottaa tavallisille kuolevaisille jumalaista näytelmää. Taistelukentillä kallot halkeavat ja veri virtaa entiseen malliin, eikä mikään voisi olla parempaa kuin miekka kourassa kuoleminen. Mutta kun oikeamieliset ovat jäämässä alakynteen, rientää Odin jälleen apuun – kuinkas muutenkaan. Yllättäen tehdään myös pieni aikamatka Kings Of Metal kiekon The Warriors Prayer kipaleen tunnelmiin ja tuota tuttua kertomusta lavennetaan sekä elävöitetään nyt entisestään. Raidan nimi on tietysti Glory Majesty Unity ja viimeistään tässä kohtaa alkavat napit lennellä rinnuksista kaiken pullistelun myötä. Hieman toisenlaista menoa tarjoaa lätyn kevyin ja riehakkain vetäisy Die For Metal, joka on tosin jätetty viimeiseksi numeroksi vieläpä bonusraidaksi alennettuna. Tuo oluen huuruinen fanien ylistys on mielestäni silti huomattavasti sopivampi lopetus, kuin kiekon virallinen päätössiivu Hymn of the Immortal Warriors, joka on jälleen suuren orkesterin ilmoille puhkuma.
Gods Of War on kaikin puolin totaalinen kokonaisuus, joka vaatii huomattavasti enemmän sulatteluaikaa kuin viiden vuoden takainen Warriors Of The World levy. Yhtye on DeMaion johdolla sukeltanut takaisin mystisempiin ja eeppisempiin maailmoihin – ja ehkäpä jo vähän liiankin pitkälle, saattaa moni todeta. Tässä kun käy helposti niin, että muutaman kuuntelun jälkeen puheraidat ja introjen introt alkavat jo tympiä pahemman kerran. Kelpo levy, sitä en kiistä, mutta kokonaisuus ei yllä mitenkään yhtyeen klassisimpien tuotosten tasolle.
Manowar
Nämä metallin kruunatut kuninkaat ovat kulkeneet valitsemallaan tiellä jo
vuodesta 1982 asti. Alkuun yhtye kärsi heikosta menestyksestä mutta viimein
1987 julkaistu Fighting The World räjäytti pankin. Nostetta vain paransi
vuosi myöhemmin ilmestynyt Kings Of Metal -albumi, joka vakiinnutti bändin aseman yhtenä heavyn suurista nimistä. Tuon jälkeen levyjä onkin sitten
julkaistu harvakseltaan.
Fighting The Worldin jälkeisten neljän vuoden aikana yhtye kävi läpi
voimakkaita muutoksia kun rumpali Scott Columbus ja kitaristi Ross "The Boss" Friedman siirtyivät sivuun. Kitaranvarteen rekrytoitiin teknisesti taitava David Shankle ja rumpupallille istahti Kenny Earl. Muutoksen tuulia oli ilmassa ja seuraavaksi ilmestyikin Manowarin taiteellisesti haastavimmaksi albumiksi muodostunut Triumph Of Steel, jonka aloitusteos Achilles, Agony And Ecstasy In Eight Parts on nimensä mukainen monumentti. Levy sai ilmestyessään ehkä turhankin kovaa kritiikkiä ja vasta vuosien kuluessa se on saavuttanut hitaasti ansaitsemansa aseman yhtyeen tuotannossa.
Vuonna 1996 paluu suorempaan runttaukseen oli tosiasia kun Louder Than Hell ilmestyi kauppojen hyllyille. Kuluneiden neljän vuoden aikana kokoonpanoa oltiin taas rukattu. Scott Columbus teki fanien suureksi riemuksi paluun patteriston taakse ja kitaraan löydettiin Karl Logan. Tässä kokoonpanossa Manowar onkin toiminutkin sitten aina tähän päivään asti. Viimeisin studiopitkäsoitto Warriors Of The World ilmestyi vuonna 2002, mutta yhtye on pitänyt nimeään esillä julkaisemalla melkoisen määrän kokoelmia ja muuta materiaalia niin CD- kuin DVD-formaatissakin.
Joey DeMaio - basso
Eric Adams - laulu
Scott Columbus - rummut
Karl Logan - kitara
Linkki: www.manowar.com
(Päivitetty 20.06.2009)
Kommenttien keskiarvo:
Metallimusiikin ja teatterin yhdistäminen on minusta tuhoon tuomittua. Kuunteluun tämä ei käy laisinkaan rasittavan pitkine jorinoineen ja sinfoniaosuuksineen, voimapalat antavat odottaa itseään. Taustalle tätä ei voi jättää soimaan lainkaan. Muutama kelvollinen kipale ei tee levystä hyvää tai edes keskinkertaista.
Levynkansitekstit ja lyriikat on "salakirjoitettu" "hauskasti", jotta niiden lukemiseen saisi kulumaan normaalia enemmän aikaa. Ehkä tuon lukuosuuden on ajateltu helpottavan "musiikkiin" sisälle pääsemistä. Ei toiminut ainakaan allekirjoittaneella. Valitettavasti 1980-luvun yksi suurimmista suosikeistani on uponnut syvälle suohon. Other bands play, Manowar chill. Sorry.