• Arviot
  • Levyt
  • Pienet
  • Livet
  • DVD
  • Kirjat
• Haastattelut
• Artikkelit
  • Ajankohtaista
  • Klassikko
  • Sarjakuvat

Sister Manik: Read My Lips

BraMusa

Kosketinmatoilla ja naisäänellä koristeltua hard rockia? Eikös sitä hard rockia kuultu jo ihan liiallisuuksiin asti 90-luvulla? Vuodesta 2000 lähtien länsirannikolta ponnistaneen Sister Manikin mielestä nähtävästi ei, eikä lajityyppi myöskään hirveästi rikastu viisikon debyytistä. Maalailevia kosketinosia, tiluttelevaa ja säröistä kitaraa ja korkealle kaartavaa mahtipontisuutta kyllä löytyy, mutta vaarallisuutta, alkuvoimaisuutta tai omaleimaisuutta ei oikein irtoa.

Huvittava ajatus pälkähti mieleen levyn nimeksikin nostetun Read My Lipsin alkukiljahduksesta – ne 80-luvun miesvetoisten bändien solistit pääsivät parhaimmillaan samoille äänitaajuuksille kuin mitä Manikin Pinja karheimmillaan. Ympyrä on siis sulkeutunut. Heti alusta asti Sister Manikin suurimmaksi puutteeksi vakiintuu musiikin muovisuus – vaikka mitat ovat stadionluokkaa ja mahtipontisuutta riittää vaivaksi asti, ei hommassa ole hetkeäkään sitä vaaran tunnetta, joka oikeastaan nimeää koko hard rockin. Hard rockiksi SM on mahdollisimman turvallista ja myös tylsää. Ja kun lajityyppi itsessään saa meikäläisen harvemmin hihkumaan riemusta, ovat fiilikset heti lähdössä aika matalalla. Levyn alkupuolen suurinta tuubaa on muka-muhkea Am I, joka pistää lähinnä huokailemaan ja painamaan skippiä...Sinkkunakin julkaistu Calling My Name onnistuu hiukan paremmin, lähinnä jyhkeillä kitaroillaan vyöryessään. Vaikka pohdiskeleva puoli kieltämättä sopii hyvin Pinjan ääneen, vaatii yhtyeen plastinen soundi menevyyttä pysyäkseen pinnalla.

Sherri maalailee kohtuullisesti, kunhan ensin pääsee alkuköhinöistään liikkeelle. Biisin laiska tahti pilaa kuitenkin kerron valoisalla melodisuudella porskuttavan kappaleen kokonaisvaikutelmaa. Toinen sinkkujulkaisu A Bit Too Restless on – yllätys yllätys – samoin selkeästi levyn raipakainta laitaa ja sellaisena on hyvin omaksunut lajityypin hyviä(kin) ominaisuuksia. Levyn käsittämättömin biisi on Roxetten mukavan hilpeästä The Look-hitistä väännetty sankari-jylhäily, biisi jonka alkuperäinen henki käännetään ihan ylösalaisin. Ja miksi? Manik pystyy ihan yhtä hyvin tekemään vähintään yhtä ”hyviä” jylhäilyjä ihan alusta asti. Tämä nyt vaan on ehkä huonoin cover-versio, mitä on levytyksillä tullut vastaan... Toki bändi sentään muokkaa biisin omannäköisekseen. Valitettavasti sitä omaa näköä ei oikein jaksaisi jäädä katselemaan...

Rankkuutta tavoitellaan vielä neljän biisin verran, joista Hold On laiskasta uhkailevuudestaan huolimatta ja myös sen avulla pääsee lähimmäksi iskevyyttä. Myös Eye Of The Ravenin suoraviivaisempi kitarointi piristää kaiken stadionkoskettimien keskellä. Kaiken kaikkiaan Read My Lips on levy josta kehotan ainakin meikäläisen musiikillisia sielunveljiä ja –sisaria pysymään mahdollisimman kaukana. Ahdistavaa, tylsää ja tyhjänpäiväistä rokkipäivitystä.

Kommenttien keskiarvo:

MikaR kommentoi 10.05.2006:

Pisteet:

En ihan noin raskaasti lähtisi lyttäämään Sistereiden tuotosta. Toki soundipuolella on paljon toivomisen varaa, mutta tärkeintähän tällä kiekolla on hauskanpito - ei niinkään vaaratilanteiden välittäminen. Kuten arviossakin jo todetaan, parissa kappaleessa löytyy mukavasti imua, mutta mukana on kyllä heppoistakin tavaraa. Sinkkubiisit erottuvat selvästi edukseen ja nostavat kiekon jo yksistään yhden tähden yläpuolelle.



Ettei vaan Roxette-coveri olisi osunut liian arkaan kohtaan?

walbu kommentoi 10.05.2006:

Pisteet:

joo, roxette oli joskus kova fanitus. oli look sharppi ihan kasettina ja hitto ku sitä luukutettiin...