Nada Surf: The Weight Is A Gift
Julkaistu: 30.09.2005
Arvostelija: Jari Jokirinne
City Slang
Nada Surfin levyihin perehtyessä toistuu usein sama kaari. Pari ensimmäistä kuuntelukertaa menevät lähinnä ihmetellessä todellisten huippusävelmien puutetta. Tämän jälkeen päähän tarttuu joku pikaliimaakin tehokkaampi rallatus (tällä kertaa kunnian saa ottaa Blankest Year-viisu). Lopulta, keskimäärin kymmenennen pyörityksen tienoilla yhtyeen täydellisyyttä hipovaksi viritetty melodiantaju vie mukanaan. Ja paluuta ei enää ole, sillä bändin levyt myös kestävät äärimmäisen hyvin runsastakin kulutusta. Parhaimpana esimerkkinä edellinen studiokiekko, syksyllä 2002 ilmestynyt Let Go, joka on viihtynyt soittimessani siitä lähtien vähintäänkin pari kertaa kuukaudessa. Ja nykypäivän julkaisutulvan keskellä tätä saavutusta voi luonnehtia ainutlaatuiseksi.
The Weight Is A Gift alkaa heti todellisen mahtibiisin voimalla. Concrete Bedissä yhdistyvät useat Nada Surfin hienoista puolista – jo aiemminkin kehaistut melodiat, Matthew Cawsin tunnistettava ja herkkä tulkinta sekä pirun toimiva kertosäe. Myös yhtyeen sovitukset esim. biiseissä Do It Again ja What Is Your Secret hakevat tällä saralla vertaistaan. The Weight Is A Giftin Blonde On Blonde-palkinto menee puolestaan oudosti nimetylle You Legs Growlle – vaikka siitä uupuukin sisarkappaleelle leimaa antanut nostalginen melodramaattisuus.
Levyn ehdottomasti kaksijakoisin siivu on alussa mainostettu Blankest Year. Toisaalta, biisi on levyn selvin hitti, mutta samalla myös ensimmäinen joka tulee levyä toistuvasti kuunnellessa skipattua. Hauskaa kontrastia reippaaseen kappaleeseen tosin tuovat taustalla enkelikuoromaisesti lauletut fuck it-harmoniat. Mielikuva pahiksiksi heittäytyneistä Beach Boyseista ei välttämättä ole kaukana totuudesta.
Yksi elementti joka tekee Nada Surfin soundista niin viekoittelevan, on eräänlainen keveyden ja orastavan raskauden sulauttaminen. Bändin kappaleet ovat paikoin rakenteeltaan höyhenen keveitä – sitä en ryhdy kiistämään – mutta rytmisesti hyvin käytetyt akustiset kitarat ja paikoittaiset voimapop-vallit tuovat sille tarvittavaa dynamiikkaa. Juuri näiden tekijöiden perustella Nada Surf eroaa Coldplayn kaltaisista nyyhkyttäjistä.
En ole antanut yhdellekään levylle viittä tähteä yli vuoteen. Ensin en sitä aikonut The Weight Is A Gift-levyllekään suoda, mutta sitten mietin realistisesti kuinka laadukasta musiikkia sen ansaitsemiseksi oikein täytyy tehdä. Jos levy vastaa kaikkiin sille asetettuihin – osin erittäin koviinkin – toiveisiin, niin eikö se ole täydet pisteet ansainnut.
Nada Surf
New Yorkista kotoisin oleva voimapop-ryhmä, perustettu vuonna 1993.
Matthew Caws - laulu ja kitara
Daniel Lorca - basso
Ira Elliott - rummut
Doug Gillard - kitara ja laulu
Linkki:
nadasurf.com
(Päivitetty 29.10.2026)
Kommenttien keskiarvo:
Uransa edetessä trio on hivuttautunut alkuaikojen college rockista päättäväisesti kohti popimpaa ja akustisempaa ilmaisua. Loistavan ”Hyperspace” –biisin kaltaisia voimanpesiä taitaa siis olla turha enää odottaa, vaikka toisaalta tuntuukin siltä, että vasta rauhallisemmin punoutuvan rockin saralla Nada Surf löysi itsensä kunnolla. Linja oli lähes kohdillaan jo edeltäjä ”Let Go”:lla (2002), mutta ”The Weight Is A Gift” panee kuitenkin vielä selvästi paremmaksi. Uusissa kappaleissa on sellaista katkeransuloista koskettavuutta, johon esim. Weezer ei tunnu pääsevän enää millään. Melodiat eivät ole lähtökohtaisesti mitenkään erikoisia, mutta musiikin pinnan alla sykkii elämänymmärrystä ja lämpöä; Nada Surfin biisit ovat kuin hyviä novelleja, jotka työstävät itsensä kuulijan alitajuntaan – ja sen jälkeen niistä ei voi tai haluakaan luopua.
Yksi yhtyeen erikoisuuksista onkin se, että kerroksia ei ole luotu instrumenteilla, sovitusratkaisuilla tai millään muillakaan kommervenkeillä, vaan syvyys syntyy kappaleista ja tulkinnasta itsestään. Levylle kannattaakin antaa avautumisaikaa, sillä ensikuulemalta Nada Surf saattaa kuulostaa paljaalta ja jopa tylsältä. ”The Weight Is A Gift” on kuitenkin täynnä melankolisia ja melodisia ässäbiisejä. Heti kepeästi rullaavan ”Concrete Bedin” yksinkertainen viesti ”to find someone you love, you gotta be someone you love” hymyilyttää. ”Do It Again” tunnelmoi hivenen murretummalla rytmillä ennen sulamistaan harmoniseen kertosäkeeseen, kun taas ”Always Love” pulppuaa vuoden koskettavinta universaalia sanomaa. Naiivia ja nössöä ehkä, mutta niin aitoa, että vain runkkari kehtaa mussuttaa vastaan. Always love, hate will get you everytime!
Ja löytyyhän niitä muitakin helmiä: ”What Is A Secret” on Spector-biittiä tapaileva herkistelybiisi parhaasta päästä ja levyn rokkaavin biisi ”Blankest Year” heittää joukkoon vielä vähän viistoa huumoria ”Fuck it I’m gonna have a party”. Kukapa oravanpyörässä tallaava ei samastuisi viestiin? Lopussa ”fuck it”-hoilaukseen liittyy vielä vastustamaton enkelikuoro. Yksi vuoden levyistä!