Negative: Sweet & Deceitful
Julkaistu: 20.09.2004
Arvostelija: Ilkka Valpasvuo
GBFam
Eiköhän se ole aika päivänselvä juttu, että eipä se Negative taitaisi ihan yhtä lailla hype-yhtye olla ilman keulahahmonsa Jonne Aaronin androgyyniä ja valovoimaista persoonaa. Nuoren miehen nyyhkivän venyttävä laulutulkinta ja diiba-daaba -rakkausrokkisanoitukset vaativat toki katu-uskottavaa, rock’ n’ roll -elämäntyylillä porskuttavaa taustakööriä ja mielellään myös tarttuvia biisejä. Vankka pohjatyö ensin alaikäisen yleisön keskuudessa, sitten debyytti War Of Loven ja etenkin kutuhitti The Moment Of Our Love myötä myös suosio festivaaleilla ja klubikeikoilla takaa kakkoslevylle varman myynnin. Eiväthän fanit ole hyljänneet Dingoakaan vielä. Mutta kun kuoritaan se hype ja ulkomusiikilliset ”Jonne on ihana!” –pikkuhousunheittelyfanitukset, millainen musiikillinen elämys Sweet & Deceitful oikein on?
Ainakaan samanlaista selkeää hittiä kuin Moment Of Our Love levyltä EI löydy. Täysin turhan introkappaleen jälkeen Snackin kuulailla koskettimilla liikkeelle nykäistävä Frozen To Lose It All ei pärjää millään saralla Rakkauden hetkelle, pikemminkin kyseessä on aika turhanpäiväinen mollimelankolinen stadionkajaalipopkeinutus, jonka tahtiin kelpaa kahdessa promillessa kyllä kultaansa festareilla nojailla. Eihän siitä kuitenkaan jälkeenpäin mitään muista. Sen suurempia kiksejä ennakkohitistä ei irtoa, vaikka soitto onkin melko sulavaa. Aika kesyä huokailua tarjoilee myös mukavalla kosketinkuviolla kerrossa tunnelmaa nostava Creeping Inside. Tokihan siellä sitä populaa riittää pimenevässä yössä sytkärit sormenpäitä poltellen, mustien kyyneleisten silmien koittaessa nähdä idolit toisten takaa. Siihen tarkoitukseen myös Rasmusmainen Locked In The Dark Side monen muun raidan ohella on onnen omiaan. Valtavankokoisille lavoille soitettu Neverending Parade -slovari vie tämän mielikuvan jo miltei äärimmäisyyksiin pullamössöhinailuineen. Hivenen enemmän mielikuvitusta ja varsinkin rockimpaa potkua kokonaisuuteen, kiitos!
Kaivettaessa parhaita biisejä jopa turhan pitkäksi venyvältä levyltä nousisi My My / Hey Hey (Out Of The Blue) helposti kärkisijoille, ellei tietäisi kyseessä olevan Neil Young -coveri. It’s better to burn out than to fade away lienee se biisin kliseinen laini, jonka takia koko mahtipontinen stadionversiointi on levylle nostettu: Rokki on täällä jäädäkseen eli täysillä mennään kunnes kuollaan, toteaa Jonne. L.A. Feeding Fire alkaa lupaavasti menevällä rokkipyörteilyllä. Jes, viimeinkin kunnolla menoa ja meininkiä! Biisi tavoittaa jo hivenen sitä tarvittavaa rockin vaarallisuutta, jota alkulevyltä saa kaivaa kuokan kanssa. HIM:in rakkausmetallikeinutuksia muistuttava Secret Forgiveness nousee myös selkeästi materiaalista. Samoin mukavaa vaihtelua mahtipontiseen jäähallituubaan tuo suhteellisen riisuttu slovari About My Sorrow, toki aika ennalta-arvattavine jousisovituksineen. Lopun tiluttelusoolot ovat kuin piste sen iin päällä; kahdeksankymmentäluku ja stadionrock ei kuole koskaan!
Tokihan bändi kuulostaa yhä ”ammattimaisemmalta” soitossaan ja tunnelma sopii bändin imagoon täydellisesti. Mutta mutta... ei meikäläiselle riitä televisioiden viskominen taikka lavalta hyppiminen, jotta pidän musiikkia ”vaarallisena”. Ja jos rokkia halutaan soittaa, niin sen pitäisi olla keskeisimpiä lähtökohtia. Ymmärrän hyvin, mikä musiikissa vetoaa ja minun puolestani Negative voisi hyvinkin olla Suomen seuraava ”vientituote”. Sweet & Deceitfulia on silti turha odottaa meikäläisen levysoittimesta löytävänsä.
Negative
Melodinen glamrock-yhtye Negative perustettiin Tampereella vuonna 1997. Kankean alun ja lukuisten jäsentenvaihdosten jälkeen bändi julkaisi yhtyeen nousukiitoon johdattaneen singlen, The Moment Of Our Love, keväällä 2003. Albumit War Of Love (2003) ja Sweet & Deceitful (2004) pitivät Negativen nimen ihmisten huulilla ja suuri suosio vei bändin aina Euroopan ja Japanin kiertueille saakka. Kolmas albumi Anorectic ilmestyi vuonna 2006 pitäen fanit tyytyväisenä. Bändin kymmenvuotis-DVD:nä julkaistu In The Eye Of The Hurricane päätti yhden aikakauden Negativen historiasta, kun toinen kitaristi, Sir Christus erotettiin bändistä. Neljäs täyspitkä, Karma Killer (2008) nauhoitettiin aikataulujen vuoksi vain yhden kitaristin voimin.
Kotisivut: www.negative.fi
(Päivitetty 21.08.2008)
Kommenttien keskiarvo:
Tämä on ihana!
Jonne on suloinen enkeli!!! xD
Jonne oli itse paikalla, kun ostin tämänlevyn... Sain nimmarit ja halasin koko Negativen porukkaa.. ^^
~Shire~
Melkeen koko levy on täynna jotain hidasta humppamusaa no jos joku tykkää niin tykätköön.. mutta mutta...
levy on muuten ihan kiva ja kaikkea muuta..
Ja jos Jonne kokee itse olevansa eksyksissä Taivaassaa ja Ei pääse pois sieltä nii voisi bjättää dokaamisen väliin..
mä en tajuu tätä yhteiskuntaa: IIk negativen levy tuliu kauppaan ostamaan se nyt ku se maksAa kakskyt viis euroo ja piip!!
mutta minä sain tämän levyn ja viikko rahat säästys..
P.S Rock and roll die some day
kappaleet ei jää niin hyvin soimaan päähän:D mutta tykkään kovasti! :D
Jonnella on tosi hyvä ääni, ja tosi yllättävä veto siin kappaleessa Until Your Mine. Levyl oli tarpeeks herkkyyttä, mut oli siel pari biisii, missä oli enemmän särmää ja palautti maan pinnalle.
Ite oon kuunnellut levyy uudestaan ja uudestaan, enkä oo vielkään kyllästynyt, tuskin tuun ees kyllästymään.
Negative tekee hyvää musiikkia, ja on hyvännäköisiä. Se on jo kunnioitettava saavutus.
T: still alive
Levyn varsinainen ensimmäinen kipale Frozen To Lose It All alkaa jo tulla korvista ulos, eikä selkeästikään yllä "kilpailijansa" Moment Of Our Loven tasolla klassikkomaisuudessaan, mutta on kuitenkin kelpo biisi vinkuvine kitaroineen ja hienoine kosketinosuuksineen. Creeping Inside tuntui aluksi lähes täytekappaleelta, mutta nyt kuukauden jälkeen se paranee paranemisestaan. Toisin kuin Locked In The Darkside, joka kelpo sanoituksistaan huolimatta joutuu "next"-näppäimen alle mun soittimessani. Ja next onkin sitten In My Heaven, joka on tarttuvuudessaan Uniklubin Rakkautta & Piikkilankaa-biisin veroinen. Tosin vaatii tietysti englannin osaamista. Mutta selkeä hitti. Niin ärsyttävä, että siitä ei voi olla pitämättä. My My Hey Hey-coveri toimii sujuvasti, mutta allekirjoittanut olisi toivonut siltä ehkä hiukan enemmän potkua.
Slovariosuuden aloittaa Neverending Parade, jonka ennen kuin livenä todistin, hyppäsin automaattisesti ohi. Puuduttava. Paitsi livenä. L.A. Feeding Fire on minun lempikappaleeni tältä levyltä. Se on jo lähellä sitä räkärokkia, mitä toivoisin tämän poppoon esittävän enemmänkin. Until You're Mine on yllättävän kova ja tasokas veto, eikä Jonnen riipivä ääni häviä paljoakaan vertailussa macho-Laihialan alarekisterille. About My Sorrow on siinä ja siinä, että ei huku omaan imelyyteensä, ja tästä on pitkälti kiittäminen lopun hienoa kitarointia. Secret Forgivenessiin Jonne Aaron on kerrankin saanut kirjoitettua rakkaudesta, jonka minäkin uskon todeksi. Sitäpaitsi kerosäe toimii. Angels Won't Lie antaa vieläkin odottaa itseään. Raskas kuunneltava.
Kokonaisuudessaan levy on ehyt, liian monella slovarilla ja liian vähillä todellisilla rokkibiiseillä koristelu kakku, jota kuitenkin syö mielellään, mutta josta jonkin ajan kuluttua saattaa tulla hiukan äklö olo. Mutta koska allekoirjoittanut on nähnyt ko. bändin monesti livenä, eikä tunnu koskaan kyllästyvän, niin kyllä tämä lättykin saa soittimessa muhia.
SUURELLA <3: touchless_ (negativen ikuinen fanittaja!)
Mutta ne nyt on tunnetusti aina tollasia..
Mikä siinä on että ne kuulostaa aina tuollaiselta..?
Ehkä se on se käytännön kokemus, joka noilla arvostelijoilla on, mutta kun ne fanit ja kannattajat on yleensä aivan eri mieltä..
Nooh, jokaisella on se oma mielipide..
Mä pidän negativesta todella paljon.
Pidän Jonnen vahvasta, mutta niin särkyvästä äänestä ja sen tulkinnoista.
Ja Jonnen sanoitukset on todella upeita.
Kieltämättä Sweet&Decideful oli vähän erilainen kuin kuvittelin ekan levyn perusteella.
Mutta erilaisuudesta huolimatta mä en joutunut pettymään!
Biisit koskettaa todella.
Miksi rokin pitäisi olla vain räminää ja rumpujen pauketta?
Mä en keksi levystä mitään pahaa sanottavaa.
Ja kun sitä introakin sanottiin turhaksi, niin on ihan pakko vielä lisätä, että se ei todellakaan ole sitä!
Kylmät väreet kulkee pisin selkäpiitä heti alussa.
Mun puolesta se saisi kestää vaikka puoli tuntia. Se saa ajattelemaan, jättää tilaa omille ajatuksille.
Sitä voisi kuunnella ihan yksin, hiljaa, keskellä pimeyttä ja vain olla.
Mutta mikäpä siinä, vaikka se loppuukin jo reilun minuutin jälkeen, sillä se on vasta alkua täydellisestä nautinnosta musiikin parissa.
Jonne on kaunis enkeli
SirChristus viaton ja seksikäs
Jay on aina sellanen tyyni nallekarhu
Antissa on sitä jotain
Larry hemasevan seksikäs pörröpää
snack on muuten vaan sulonen
Silti vanhempi levy War of love on parempi, biiseistä ei tule sellaista, että osaisi sanoa mikä on lempibiisi ja mun mielestä levyn tarkoitus on, että tykkää kaikista kokonaisuudessaan, mutta tottakai jokaisella on aina joku lempibiisi.
Ehkä just sen Snackin niin ihanan täyttävän
kosketin soundin ansiosta :)
Eivät parempaa ois voinu löytää. (Snack,i love you!)
Ite en levyä omista mut kaverit on pöhköfaneja ja
niillä sitä saa kuulla kyllästymiseen asti.
Jonne on selvästi kasvanu enite bändin jäsenistä
edellisen levyn jälkeen...
Onnee ja menestystä teille pojat!
Näin Negativen ensimmäisen kerran livena Yyterissä noin vuosi sitten. Jo sitä ennen War of Love oli soinut autossa puhki (voiko cd soida puhki?), mutta vasta tuona iltana tajusin kuinka kova bändi on kyseessä. Sen jälkeen olen käynyt muutamalla keikalla, aina kun sellainen vain on sattunut eteen osumaan ja todennut, ettei ensikeikkani ollut vain sattumaa, Negative on loistava bändi, jolla on potentiaalia nousta vaikka uuden, odotettavissa olevan rock-aallon huipulle.
Kaikille kyynikoille tässä vaiheessa tiedoksi, että olen 33-vuotias mies, perusmusiikkimaultani erittäin raskastakin kirkonpolttomusiikkia kuunnellut, eikä Negative ole minulle kaappihomouteni salainen ilmentymä, vaan pelkästään ja ainoastaan hel***in hyvä rock-bändi. Siinä mielessä uskomaton nykyaikaiseksi bändiksi, että kuulostaa livenä paremmalta kuin levyllä.
Jonotinpa sitten tätäkin levyä innoissani ensimmäisten joukossa. Ehkä ennakko-odotukset olivat liian korkealla loistavan debyytin jäljiltä, mutta pakko myöntää, että ensikuulemalta S&D oli pettymys.
Liikaa slovareita, liikaa hitin metsästystä, hätäisesti kyhätyn pakkokakkosen makua jne...
Jo aiemmin livenä kuultu Young-klassikko toimi levylläkin erittäin hyvin ja kuului ehdottomiin suosikkeihin levyn elinkaaren alkuaikoina. Sittemmin ylimääräistä huomiota saivat Neverending Parade ja Secret Forgiveness, joissa oli selvää nostetta massasta ja hittiainesta. Levyn toinen sinkkulohkaisu (In My Heaven) herätti aluksi ihmetystä; ensireaktiot ko. raidasta kun olivat lähinnä negatiivisia. Mutta kuten niin usein hyvien biisien kohdalla, tämäkin alkoi toimia kymmenennen kuuntelukerran kohdalla ja paranee edelleen. Jopa ärsyttävä renkutus, jossa kuitenkin mollimainen rokkiasenne kohdallaan, ehdottomasti levyn helmiä näin jälkeenpäin nimettynä.
Sen kummemmin jokaista levyn kipaletta analysoimatta voisin tiivistää levyn täyttävän artisteille jo vakioksi muodostuvaa kaavaa: usein vuosia (ainakin päässä) hiottu loistava ensilevy saa jatkokseen samaa linjaa noudattavan kakkosen, joka ei poikkea liikaa ekasta, mutta ei liioin nouse ihan sen ensimmäisen tasolle. Yleensä kolmas levy onkin nk. "kuoleman levy", joka määrittelee sen, onko bändistä pitkään uraan.
Negativen kohdalla uskon ja toivon, että näin on. Pelkällä hypetyksellä ja Jonnella ei olisi päästy edes näin pitkälle, jos bändissä ei olisi todellista potentiaalia.
Kokonaisuutena Sweet & Deceitful on aivan mahtava levy. Tarttuvat sanat (vaikka ne kaikki tosin kertovatkin siitä rakkaudesta, mutta väliäkö sillä), loistavat soittajat, mahtava ääni ja hyvät biisit. Mitä muuta levystä siis voisi tulla?
Voin kyllä sanoa, että Intro tulee aina hypättyä levyltä yli. Sitä ei jaksa koskaan kuunnella, mutta toisaalta minä en jaksa introja kuunnella miltään muiltakaan levyiltä. Ne ei vaan tartu meikäläiseen.
Levyn biisit alkavat Frozen To Lose It All:lla. Mahtava biisi. Koskettimet tuo biisiin sitä jotakin, ja ne yhdistettynä Jonnen ääneen niin, Voilá.
Se on totta, että ehkä levyllä on liikaa slovareita, mutta eihän se levystä huonoa tee, jos itse slovarit eivät ole huonoja. Niitä on ehdottoman ihana kuunella pimeässä ja antaen itsensä rentoutua kunnolla. Ja jos joku ei tajunnut mitä tässä yritin sanoa, niin slovarit osuvat myöskin nappiin.
Joissain biiseissä rakastan kitaria. Niistä kiitos Larrylle ja Christukselle!
Ja sitten taas hieman kritiikkiä tämän levyn kritisoijalle:
Jaa, ettei levyltä löydy ilmiselvää hittiä? Kehottaisin herraa kuuntelemaan levyn edes muutaman kerran, ennen kuin alkaa sellaista sanomaan. Mielestäni levyn voi arvostella vasta noin viiden kuuntelukerran jälkeen. Mutta jos sen olet tehnyt, niin ok sitten. Kuitenkin mielestäni levyltä löytyy SE hitti. Joko In My Heaven tai L.A. Feeding Fire. Loistavia kappaleita kumpainenkin.
Mä alan kyllä nyt toistelemaan tässä itteäni..plaah.
Tarkoituksenani oli sanoa, että tämä on hyvä levy. Verrattuna bändin debyyttiin War Of Love:en tämä ei ole sellainen tilkkutäkki, niin kuin Jonne itse myös on sanonut. Sitä kunnon räminärockia jäin myös itse hieman enemmän kaipaamaan, mitä löytyi debyytiltä, mutta toisaalta hehän soittavat "emotional rock'n rollia". Nimi ei siis johda harhaan, ja kun ajattelee tätä levyä näin, niin levy on aivan mahtava.
Omia suosikkejani levyltä:
-In My Heaven
-Frozen To Lose It All
-L.A. Feeding Fire
-Angels won't lie
Vielä lopuksi kehuisin Jonnen lauluääntä. Se on aivan jumalainen verrattuna johonkin Mötley Crüehen tai Hanoi Rocksiin. Ja kyllä, voin ilmoittaa kuunnelleeni näitä bändejä muutamaan otteeseen.
Kiitos ja kumarrus.
Hyvä vaatetyyli... Ja Jonnella onhyvät biisit
ja varsinki ihana ääni... Mua alkaa itkettää tai sit jopa itken
ku kuulen Jonne enkelin ihanaa ääntä... Mää en nukahda ennen ku oon kuullu kummatki leyt kokonaan ennen nukkumaan menoa.... Koulussa
sit päässä soivaan Negativen biisiä, samalla ku ope sepittää omia juttuja...
Levyn aloitus oli mielestäni vähän tarpeeton, intron olisi hyvinkin voinut jättää pois sillä Frozen to Lose It All lähtee käyntiin hyvin ilman sitäkin. Neil Youngin kipaleen My My/hey Hey (out of the Blue) Negative vetää hienosti coverina. L.A. Feeding Fire on mielestäni tosi hyvä biisi, siinä on kunnon rokkimeininkiä. ;)Tosin löytyy levyltä hieman rauhallisempiakin kappaleita: Neverending Parade, About My Sorrow ja Angels Won't Lie. Etenkin tuo About My Sorrow saa minut herkistymään ja olen huomannut että bändi vetää kipaleen tosi hyvin livenä. Angels Won't Lie on mielestäni hyvä lopetus levylle, tosin biisi loppuu niin hiljaa ettei siitä välttämättä saa selvää, onko se jo loppunut vai ei. Ja Until You're Mine on mahtava kappale siinäkin määrin että hyvän valinnan on bändi tehnyt ottaessaan Ville Laihialan mukaan kappaleeseen! Villen ääni sopii nimittäin todella hyvin kappaleeseen, joka on muutenkin hieman synkkä.
Itse diggailin seuraavia biisejä:
- In My Heaven
- L.A. Feeding Fire
- Until You're Mine
- About My Sorrow
- Secret Forgiveness
- Angels Won't Lie