Wacken Open Air - perjantai

Uuvuttava helle jatkui perjantaina lämpötilan kohotessa jälleen 30 asteen tietämille, tämä taas muutti teltat nopeasti saunoiksi joten ei muuta kuin ylös vaan ja bändejä katsastamaan. Ensimmäiset ryhmät aloittivat settinsä jo kello 11.00 aikoihin, itse ehdin tosin alueelle vasta kun 11.35 settinsä aloittanut Paragon oli lopettelemassa omaa vuoroaan. Saksalainen wanhan koulukunnan heavyretkue ei tosin ollut omassa ohjelmassani, vastoin kuin taas seuraavaksi Black lavalle nouseva Cathedral.

80-luvun lopulta toiminnassa mukana ollut britti-ryhmä on jakanut retroilevasta rockista vaikutteita ammentavaa doomiaan jo hyvät 15 vuotta, mutta jotenkin olen onnistunut välttämään todellisen kontaktin kyseiseen yhtyeeseen. Toki bändin suurimmat biisit ovat käyneet tutuiksi, videoita on nähty ja levyjäkin kavereiden luona kuunneltu, mutta omaan hyllyyn moisia ei ole vuosien saatossa eksynyt.

Keskipäivä kirkkaassa auringonvalossa ei ole paras mahdollinen tausta doom-keikalle, mutta hyvin Cathedral silti tonttinsa klaarasi. Stained Glass Horizon upposi tunnistamistani biiseistä ehkä parhaiten ja vokalisti Lee Dorrian jaksoi loikkia lavalla kunnioitettavasti, vaikka yleisö ei – eturivejä lukuunottamatta – olosuhteista ja ajankohdasta johtuen ihan samanlaiseen menoon yltynytkään.

Aivan loppuun asti en Cathedralin doomausta todistanut, sillä W.E.T. stagella oli lauteille nousemassa suomalainen Vanguard, ja täytyihän sitä nyt käydä maanmiesten toimia katsastamassa. Teltassa olosuhteet olivat vielä ulkopuolta tukalammat, lämpötilan ja ilman kosteusprosentin noustessa jo aivan älyttömiin lukuihin.

Sekä mies- että naisvokaaleja käyttävä ryhmä leipoi melodisempaa goottimetallia, jota vielä maustettiin vähän harvinaisemmalla sähkösellolla. Ihan asianmukainen keikka muuten, mutta hieman taisi volume nousta turhan korkeaksi, sillä näin pienessä teltassa olisi vähemmälläkin selvitty. Etenkin kohdissa joissa kaikki soittajat/laulajat olivat mukana tahtoi homma aavistuksen verran puuroutua. Vokaalipuoli oli hyvin hallussa, mikä korostui lyhyen setin päättäneessä Rammstein coverissa Sonne.

Ennen tätä keikkaa en ollut kuullut kuin joitain puheita Vanguardista, mutta tämän esiintymisen perusteella pitää pistää ryhmä seurantaan, sillä sen verran tasokasta tavaraa sillä oli tarjottavana.

Ruotsalainen death metal pumppu Arch Enemy oli seuraavana seurattavien bändien listalla, joten pienen tauon jälkeen oli aika suunnata taas kohti Black stagea. Arch Enemystä puhuttaessa keskustelu kääntyy lähes aina vääjäämättä yhtyeen nykyiseen vokalistiin Angela Gossowiin, joka muutama vuosi sitten korvasi bändin alkuperäisen laulajan Johan Liivan. Äänellisesti tämä vaihdos ei ainakaan vahingoittanut Arch Enemyn ilmaisua, sillä Gossowin vokaalirepertuaari on naiseksi todella hämmästyttävä. Äänet jotka hänestä lähtevät ovat matalia, ärjyviä, voisi jopa sanoa että lähes demonisia.

Kuten vokaalit niin myös itse musiikki on suoraa turpasaunaa alusta loppuun, ja Wackenin helvetin liekkejä ennakoivassa kuumuudessa tämä olikin juuri sopivaa lääkettä. Ainoa asia mikä pisti korpeamaan oli lyhyt soittoaika, eihän kolmessa vartissa vielä mitään kerkiä... Tiukka keikka niin teknisesti kuin taiteellisestikin ja yleisöä paikalla vielä erittäin paljon – eli hyvin meni Arch Enemyn osuus näissä kekkereissä.

Arch Enemyn jälkeen True stagelle nousi Brainstorm, jonka melodinen power metalli ei kuitenkaan ollut ihan meikäläisen kuppi teetä. Niinpä poistuinkin nopeasti kuuluvuusalueelta

Ja sitten jotain aivan muuta. Aiemmin tänä vuonna kovasti odotetun uuden pitkäsoiton julkaissut norjalainen black legenda Mayhem valloitti Black stagen verisen rekvisiitan tukemana. Seipäiden päihin lyödyt sianpäät/lihankimpaleet saivat vähän väliä vokalisti Sven-Erik ”Maniac” Kristiansenin huomiota osakseen, kun herra joko nuoli, viilteli tai heitteli niitä yleisön sekaan. En tiedä olivatko ääni-olosuhteet keikalla jotenkin poikkeukselliset, sillä kuulin myöheimmin muilta että ainakin joissain kohdin äänet olivat tahtoneet puuroutua. Pisteeseeen josta itse keikkaa todistin (lavalta katsottuna miksauskopista oikealle eteen) äänet toimivat kerrassaan tyylikkäästi ja erityisesti rumpali Jan Axel ”Hellhammer” Blombergin taonta oli puhdasta herkkua.

Vokalisti Maniac ei ollut läheskään tyytyväinen runsaslukuisen yleisön osanottoon, vaan pyysi/käski vähän väliä katrastaan innokkaampaan osallistumiseen. Vähällä oli ettei herran patsastelu käynyt jo ärsyttämään, ja joitain yleisön edustajia se taisikin jo jonkin verran nyppiä.

Aivan Mayhemin keikan loppumetreillä kävin nopeasti Party stagella katsastamassa yhtyettä nimeltä Satan, mutta bändin nimestä huolimatta tarjolla oli pelkkää 80-luvun tukkaheviä. Ei kiitos minulle, ja nopeasti takaisin todistamaan Mayhemin keikan päätöstä.

True stagen kohdilla käynnistyi pian Mayhemin jälkeen saksalaisen Grave Diggerin keikka, ja tämäkin yhtye näytti nauttivan kotiyleisön kovasta suosiosta. Melodista perinteistä metallia puhtain vokaalein ja äärimmäisen ennalta-arvattavin käännöksin jo vuodesta 1980, joopa joo. Kun kävi selväksi ettei musiikki tästä taas mihinkään vaihdu oli vaihdettava maisemaa, eli ei muuta kuin kohti W.E.T. stagea jossa Hobb’s Angel Of Death olikin jo aloittanut oman settinsä.

Kulttibändin mainetta nauttiva australialaispoppoo heitti teltalla hyvää settiä, mutta järjettömästä kuumuudesta johtuen itse teltan puolella ei jaksanut kauaakaan viihtyä, vaan oli vaihdettava maisemaan hieman vilpoisammalle puolelle. Silti ainoastaan kuultunakin bändi hakkasi isommalla lavalla pyörivät haudankaivajat 6-0.

Vaikeita valintoja oli taas tarjolla sillä seuraavaksi oli lähes täysin yhtäaikaisesti tarjolla jenkkinelikko Misery Indexin ja Kotipellon keikat. Ensinmainittuhan heittää teknistä jenkki deathiä todella rankalla asenteella ja jälkimmäinen kiinnosti taas muuten. Tässäkin kohtaa päätin valita kummatkin, sillä Kotipellon keikka alkoi 10 minuuttia ennen Misery Indexiä.

Kotipelto oli saanut Party stagen edustan oikein mukiinmenevästi täyteen ja näytti se musiikkikin nätisti uppoavan pääosin saksalaiseen yleisöön. Melodista heavya, kuten arvata saattaa ja ehkäpä aavistuksen kovempaa ja suorempaa kuin Stratovariuksen vastaava. Kotipelto heitti jälleen tyylilleen uskollisesti rentoa läppää niin aiemmista keikoistaan Wackenissa, sään kuumuudesta kuin oluestakin. Ikävä kyllä setti jäi kesken sillä nyt oli jo kiiruhdettava kohti telttaa...

...jossa Misery Index oli hieman aikaisemmin startannut runttauksensa. Teltta olikin jo ääriään myöten täynnä, mutta ainahan sitä sekaan mahtuu ja vaikka seuraavan vajaan tunnin aikana hikoilin ainakin litran verran en poistunut teltasta hetkeksikään. Yhtyeen tarjoama tiukka turpaanveto yhdessä epäinhimillisten olosuhteiden kanssa saivat tunnelman kirjaimellisesti tiivistymään sekä höyrystymään ja keikan lopulla paita olikin jo sitten aivan läpimärkä. Tämä lienee sitä kunnon heavysaunomista jos mikä.

Fyysisesti raskaan kokemuksen jälkeen oli aika ottaa hieman rennommin ja Dion keikan seurasin tuoppi kourassa hieman kauempaa. Kovin kuulosti samalle setille kuin mikä oli muutama viikko aiemmin kuultu Tuskassa, ja yleisöä oli paikalla luonnollisesti hyvin runsaslukuisesti.

Jälleen yksi tuskaisa valinta oli edessä, sillä aikataulu sijoitti Eläkeläiset ja Destructionin soittamaan täysin samanaikaisesti. Tiukan Jaakobin painin jälkeen päätin kuitenkin katsastaa paikallisen humppa-skenen, mikä tarkoitti siis humppa-pullon voimin Party stagen edustalle lähtemistä.

Varmasti tämän vuotisessa Wackenissa oli jälleen iso lauma suomalaisia, mutta silti kansakuntamme oli vähäisessä roolissa yleisön rakenteessa, koska en kuullut ympäriltäni mitään muuta kuin saksan kieltä. Suureksi hämmästyksekseni Eläkeläisten tarjoamat humppakäräjät iskivät yleisöön kuin panssarikiilat ja meno yltyi nopeasti todella riehakkaaksi. Kummaa kansaa nuo saksalaiset, melkein yhtä kummaa kuin suomalaiset.

Varsinaisen setin päätti iskevä Breking The Law versiointi Humppalaki, jonka yksinkertainen kertosäe levisi yleisössä kulovalkean tavoin. Ison möykän saattelemana saatiin vielä yksi encore jonka jälkeen käräjät oli tältä erää käyty läpi. Eipä ole tullut vuosiin todistettua Eläkeläisten keikkaa, ja nyt en voi kuin ihmetellä että miksi näin.

True Metal stage oli tämän jälkeen varattu kahdeksi tunniksi jo vuonna 1987 hajonneen Warlockin käyttöön. Warlcok nousi lauteille vuoden 1986 kokoonpanossa, mutta niinhän se on että bändi henkilöityi niin nyt kuin silloin ennenkin voimallisesti nais-solistiinsa Doro Peschiin.

Jotta keikasta muodostuisi ikimuistoinen oli mukaan napattu iso orkesteri klassisine soittimineen ja orkestraatiosovitukset kuulostivatkin kerrassaan toimivilta. Myös vieraileva vokalisti saatiin nähdä, kun Iron Maidenista jokunen vuosi sitten kenkää saanut Blaze Bailey nousi lauteille laulamaan pari Maiden-viisua. Fear Of The Dark taipui oikein mukavasti, mutta Man On The Edge toi jo mieleen ne vanhat huonot ajat.

Perjantaiyön, joka jo oli muuttunut lauantaiksi, sai päättää ruotsalainen pitkän linjan death retkue Amon Amarth. Piakkon uuden Fate Of Norns pitkäsoiton julkaiseva bändi, ja etenkin sen solisti Johan Hegg, patsastelivat valokeiloissa todellisin isännän elkein. Kun Hegg vielä muistuttaa ulkoiselta olemukseltaan karua viikinkipäällikköä partoine kaikkineen herran ”pystytte te perkele parempaankin” tyyppiset karjaisut pistivät vakuuttumaan retkueen omistautumisen asteesta.

Todella tuhti paketti raskasta metallia johon oli hyvä päättää päivä. Setin päätyttyä kolmen aikaan aamuyöstä ryhtyi yleisö hoippumaan hitaasti kohti teltta-alueita, missä juhlinta taas jatkuikin aamuun asti.

Jatka tästä Wackenin lauantaihin, täältä pääset lukemaan torstain tapahtumista.

Mika Roth