Mayhem: Chimera
Julkaistu: 19.04.2004
Arvostelija: Mika Roth
Season Of Mist
Mayhem on kiistatta yksi norja-blackin suurista ja mahtavista, eikä bändin vaikutusta genrensä kehityksessä käy kenenkään kiistäminen. Yhtyeen riveissä on kuluneiden 20 vuoden aikana käynyt rankka liike niin suuntaan kuin toiseenkin, ja entisistä jäsenistä saisikin kevyesti kasattua vaikka futisjoukkueen – mikäli osa ei olisi poistunut näistä maisemista pysyvästi. Värikkäästä ja ehdottoman uniikista historiastaan huolimatta Mayhem on kärsinyt viime vuodet lievästä laskusuhdanteesta, eikä neljä vuotta sitten julkaistu kokeellinen A Grand Declaration Of War miellyttänyt kovinkaan montaa fania. Niinpä odotukset/pelot uutta levyä kohtaan ovat olleet monessa suunnassa melkoiset, mukaan luettuna varmasti ryhmä itsekin.
Levyn soidessa käy hyvin nopeasti selväksi että black-veteraanit ovat ottaneet parikin askelta ajassa taaksepäin. Norjalaisretkueen tilanne on oikeastaan lähes sama kuin Type O Negativella viimeisimmän levynsä kanssa – tahtooko bändi ainoastaan miellyttää fanejaan palaamalla ”vanhoihin hyviin aikoihin”, vai toteutuuko tässä musiikillisessa pakituksessa myös ryhmän oma näkemys? Niin tai näin Mayhem osoittaa hallitsevansa vanhat alusmaansa yhä, jos ei nyt suvereenisti niin ainakin tyydyttävästi. Nopeasti nakuttavat rummut muodostavat vankan rungon jonka päälle roiskitaan rosoisia kitaravalleja niin että riittää. Noin puolessa norjan bändeistä soittava Jan ”Hellhammer” Blomberg vakuuttaa raskaalla rumpujen rynkytyksellään, mutta kitaroista vastaava Rune ”Blasphemer” Erickson ei saa aivan yhtä puhtaita papereita. Oikeastaan Blasphemerin kuten myös basisti Jørn “Necrobutcher” Stubberudin paperit ovat vähän liiankin puhtaat sillä herrain soundeja riivaa ikävä kliinisyys ja kylmä muovisuus, joka ainakin allekirjottaneelle on myrkkyä. Vokalisoinnista vastaa jälleen kerran Sven-Erik ”Maniac” Kristiansen, jonka raa’asta rääkymisestä joko pitää tai sitten ei. Mies tuntuu olevan hyvässä vedossa ja lyriikatkin tihkuvat jälleen lähes mielipuolista raivoa.
Whore aloittaa levyn niin nopealla ja rankalla väännöllä että vallan sitä moista kaahausta hämmästyy. Alku on kuitenkin hieman harhaanjohtava, ja sen tarkoitus onkin nähtävästi palauttaa fanien usko ryhmään kertaiskulla. Tiukan alun jälkeen tempo laskee hieman sävellysten pituuksien painuessa lähes poikkeuksetta sinne 5 – 7 minuutin tietämille. Toisena kuultava Dark Night Of The Soul onkin pitkäsoittoa huomattavasti paremmin määrittelevä kappale, jonka temmonvaihdokset, vaihtuvat teemat ja melodisempi muoto tuovat mieleen ne jo edellä mainitut ”vanhat hyvät ajat”. Raskaan hitaaasti marssiva neljäs raita My Death tuo mukaan yhä lisää tarttumapintaa, mutta korkeimmalle jalustalle nostaisin silti komean kokoisen päätösraidan joka kantaa levyn nimeä. Tällä viimeisellä titaanilla Mayhemin synkkä julistus on vahvimmillaan ja Maniacin kovat sanat tuntuvat uppoavan ihon alle ”You are not dead, you never existed!”
Mayhem ei saavuta Chimeralla missään vaiheessa korkeimpia tavoitteitaan, mutta vielä ryhmä pyyhkii lattioita suurimmalla osalla tuoreimmista kilpailijoistaan. Nyt kun asemat on taas varmistettu olisi ryhmän mielestäni hyvä tutustua johonkin uuteen suuntaan – ellei tämä sittenkin ole juuri sitä musiikkia mitä yhtye syvällä sisimmässään todella haluaakin soittaa.
Kommenttien keskiarvo:
Hellhammer on kyllä erittäin lahjakas rumpali, ei ihme, sillä tämähän on hajoittanut rumpukoneen nopeudellaan.
Chimeira ei ole huono levy, mutta ei millään ja ei koskaan yllä samalle tasolle kuin De Myteriis Dom Sathanas.
Hyvä levy kummiskin Chimeira on. Chimeiran biiseissä on sitä samankaltaista Mayhemin tyyliä, kuin oli silloin 80-luvulla. Mayhem ei tee enään koskaan klassikkolevyä, kuin De Mysteriis Dom Sathanas, tai kaiketi Deathcrush.