Wacken Open Air - torstai
05.08.2004
Wacken/GER
Viidentoista vuoden varhaiskypsään ikään ehtinyt Wacken Open Air on jo vuosia kuulunut omalle “pitäisi edes kerran elämässä kokea” listalleni. Vuosi vuoden perään yhä vain kasvava tapahtuma on saavuttanut aseman yhtenä Euroopan merkittävimpänä metalli-festarina, joten odotukseni ensimmäisestä matkasta tuohon metalli-mekkaan olivat luonnollisesti erittäin korkeat.
Tänä vuonna kävijöitä oli kuulemani mukaan joka päivä 35 000 – 43 000, joten kansaa oli siis todella saapunut paikalle. Leirintä-alueet oli jaettu hyvin tarkasti omiin ”kortteleihinsa”, joita jokaista kohden oli muutama vessa ja yksi vesipiste. Koska Saksan yöt ovat huomattavasti tummempia kuin vaikkapa Suomen vastaavat tähän aikaan vuodesta oli alueet myös valaistu suurikokoisilla valonheittimillä. Hyvin sujuneet järjestelyt eivät saaneetkaan muuten moitteita, mutta vesihuollossa olisi vielä runsaasti parantamisen varaa. Leirintäalueiden vesisäiliöt kun tyhjenivät kovasta helteestä johtuen todella nopeasti, ja puhtaan veden perässä saikin tehdä välillä pitkiä kävelyretkiä ja jonotuksia.
Itse festivaali-alue oli jaettu kahteen osaan, joista toisesta löytyivät kaikki neljä lavaa. Kaksi isoa lavaa, True Metal Stage ja Black Metal Stage olivat kumpikin samankokoisia ja vieretysten asetettuja. Niiden väliin oli sijoitettu ylös suurikokoinen Wackenin tunnus, sarvipäinen lehmänkallo, ja tämän alle iso screeni jotta hieman kauempanakin lavasta olevat saisivat tarkempaa kuvaa aina toiminnassa olevan stagen tapahtumista. Päälavoista katsottuna etu-oikealla sivussa sijaitsi pienempi Party Stage ja tästä taas jokusen kymmentä metriä portille päin löytyi telttaan sijoitettu pienin lava W.E.T. Stage. True Metal Stagea voinee sanoa festivaalien todelliseksi päälavaksi, sillä sinne oli sijoitettu ne kaikkein suurimmat nimet, ja kun siellä soitti jokin orkesteri saattoi samanaikaisesti ainoastaan W.E.T. Stagella tapahtua jotain.
Saavuin alueelle jo keskiviikkona jolloin tarjolla oli vasta olutalueella torvimusiikkia, karaokea ja Metal Discoa. Juhlakansaa oli tästä huolimatta paikalla jo runsain mitoin ja olut virtasi peri-saksalaiseen tapaan välillä hieman tuopin ylikin. Myöskään torstaina esiintyjiä ei suuremmin ollut, ainoastaan kolme nimeä – mutta nämä nimet olivatkin sitten itse asiaa...
Kello 18.00 helteisenä torstai-iltana Zodiac Mindwarp sai sitten viimein kunnian aloittaa tämän vuotiset juhlallisuudet. 1980-luvulla herra päälliköi orkesteria nimeltä Zodiaz Mindwarp and the Love Reaction, jonka tarjoama heavy-rock oli soittajien rosoisesta ulkomuodosta huolimatta näin jälkeen päin katsottuna aika kevyttä. 1986 julkaistu High Priest Of Love ja etenkin pari vuotta myöhemmin tehty Tattoed Beat Messiah levy nostivat Zodiacin joukkoineen hetkiseksi valokeiloihin, mistä yhtye uusista levyistään huolimatta tosin katosi miltei yhtä nopeasti kuin sinne oli ilmestynytkin. Koskapa elämme kuitenkin 80-lukua nostalgisoivassa ajassa on tämän rakkauden ylipapinkin kasarisoundinen sanoma jälleen ajankohtainen.
Setti koostui, kuten odottaa sopiikin, reilusti vanhemmasta materiaalista, jota yleisö näytti tulleen katsastamaan – tosin piakkon julkaistavan uuden Rock Savage pitkäsoitonkin materiaalia oli jo ujutettu tutumpien rallien sekaan. Kuluneet vuodet näyttivät kohdelleen herraa niin hyvin, että elintaso näkyi jo kropassakin mikä ei kuitenkaan menoa haitannut. Uransa alkuvaiheessa omalla pesemättömyydellään ylpeillyt stara näytti siistineen ulkomuotoaan melkoisesti, säilyttäen silti oman vanhan tyylinsä.
Soundit toimivat keikalla ihan hyvin, vaikka kitaristin laulamat stemmat menivätkin vähän seinille. Vanha Prime Mover hitti sai edelleen käsiä ilmaan ja pientä yhteislauluakin aikaiseksi ja saatiinpa sitä kuulla niin kitara-, basso- kuin rumpusoolokin. Lavalle ilmestyi setin lopussa vielä vierailevakin kitaristi, jonka nimestä en esittelyssä tosin saanut mitään selvää. Ihan mukiinmenevä keikka kaikin puolin, ja hyvä aloitus festivaaleille.
Torstaina isoista lavoista oli käytössä vasta True Metal Stage, joten Zodiacin lopetettua keikkansa oli vuorossa roudaustauko ennen kuin Motörhead saattoi aloittaa oman möyhennyksensä. Yleisöä virtasi alueelle jatkuvasti lisää, ja Motörhead paidat, Lemmy-tyyppiset käyrät stetsonit sekä komeat viiksi-parta yhdistelmät vain yleistyivät.
Ikuisuudelta tuntuneen, auringon paisteessa seistyn puolituntisen jälkeen yhtye saapasteli äkkiä lavalle ja pommitus sai samantien alkaa. Jos moottoripää on Suomessa suosittu, niin Saksassa se näyttää upppoavan metallipäihin – jos mahdollista – vielä paremmin. Tunnin ja vartin pituinen setti oli ladattu täyteen lyijynraskaita ralleja, jotka olivat tuttuja ja odotettuja. Soundit jyräsivät jälleen erinomaisesti, mutta Lemmyn mikrofoni tahtoi vähän väliä lähteä kierrättämään ääntä. Ilkeät vinkaisut painottuivat etenkin setin alkupuolelle. ”Pakollisista numeroista” Sex Pistols coveri God Save The Queen ja Mikkey Deen rumpusoolon keskeltä jakama Sacrifice upposivat erityisen tehokkaasti vaikkakin kunkun paikan nappasi jälleen Ace Of Spades, mikäpäs muu.
Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja jotkut asiat vielä aikaisemmin, juuri kun meno oli parhaimmillaan oli aika lopettaa. Keikasta jäi silti hyvä mieli, sillä Motörhead oli tällä kertaa erinomaisessa vedossa.
Torstain pääesiintyjän paikan oli vallannut Böhse Onkelz, joka oli allekirjoittaneelle täysi tuntemattomuus. Sen verran sain selvää paikallisilta, että kyseessä on suomalaisittain ilmaistuna jotakuinkin Eppu Normaali tyyppistä suosiota nauttiva ryhmä, joka uransa alkuvaiheessa oli poliittisesti erittäin oikealle suuntautunut, mutta joka vuosien kuluessa on hylännyt vanhat ”pahat tapansa” ja on tätä nykyä miltei päinvastaisia aatteita julistava bändi. Yhtyeelle oli varattu esiintymisaikaa kokonaista kaksi ja puoli tuntia, ja monet olivat saapuneetkin paikan päälle vain todistaakseen yhtyeen esiintymisen. Näyttipä monella fanitus menneen niin pitkälle, että oli otettu ihan Böhse Onkelz –tatuointeja.
Koskapa bändi esiintyi saksaksi ja lyriikat olivat (kuulemani mukaan) se tärkein juttu jäi Onkelzien keikan seuraaminen hieman puolittaiseksi. Musiikillisesti bändi kuulosti melko simppelille, vähän kuin munattomalle Motörheadille. Muiden soittimien lisäksi mukaan oli otettu hieman synaa ja koneita, ja aika kertosäe painotteista vääntöä ryhmä tarjosi.
Keikan loputtua puolen yön maissa alkoi W.E.T. Stagella metallilehti Metal Hammerin 20-vuotis juhlat, mikä tarkoitti tässä tapauksessa sitä, että lavalla oli heavya pyörittävä dj ja musiikin tahtiin välillä laiskahkosti rokkaavia toimittajia. Yleisössä osa heilutti lettiään, osa katseli tuoppi kourassa lavalla pomppivia journalisteja ja osa jauhoi keskenään paskaa. Siis todella mielenkiintoista, lähes yhtä mielenkiintoista kuin sukkalaatikon järjestely kotosalla. Katsastettuani hetkisen tätä ”kovaa menoa” päätin lähteä teltoille ja tutustua camping-alueen tarjoamiin bileisiin, jotka jatkuivatkin sitten pitkälle aamuun asti.
Jatka tästä Wackenin perjantaihin.
Mika Roth
