Nummirock – perjantai osa 1

Nummijärven rannoilla vietettävä perinteinen Nummirock metallifestivaali järjestettiin nyt kahdennenkymmenenen kerran. Juhlavuoden kunniaksi esiintyjälistasta löytyi, vahvan kotimaisen edustuksen lisäksi, myös tavallista enemmän ulkomaisia nimiä. Perjantain kauempaa saapuneista vieraista ruotsalainen Marduk ja alankomaalainen Gorefest, joka paikkasi keikkansa peruuttanutta Deicidea, olivat eittämättä odotetuimpia. Illan toinen ruotsalaisorkesteri, The Duskfall, oli puolestaan selvästi pienemmän kalibeerin nimi.

Esiintymislavoja oli viime vuosien tapaan kolme kappaletta; iso päälava, keskikokoinen rantalava sekä niiden välistä löytyvä piskuinen räminälava, jolla esiintyi lähinnä uransa alussa olevia nuorempia yhtyeitä. Kolmen lavan systeemiä pyöritettiin siten, että periaatteessa jokaisen keikan saattoi nähdä mikäli vain kunto riitti, sillä musiikki soi koko ajan ainoastaan yhdellä lavalla.

Jopa säiden haltijat olivat tällä kertaa järjestäjien puolella ja ensimmäisenä päälavalle kivunnut Raahelainen Charon otettiin vastaan kirkkaassa auringonpaisteessa, elohopean kohotessa mittarissa jo lähelle hellelukemia. Koska Charonin osuus alkoi 13.30, ei yleisöä ollut siunaantunut paikalle vielä paljoakaan. Moni Nummirockailija olikin tässä vaiheessa vasta matkalla Nummijärvelle päin, ja edellisenä iltana saapuneista juhlijoista merkittävä osa keräsi yhä voimia leirintäalueen puolella. Keikan alkua edelsivät jonkin sortin tekniset ongelmat, mutta Juhannusaaton juhlat pääsivät kuin pääsivätkin alkamaan lopulta ajallaan. Sen verran kiire tekniikkapuolelle lopussa tuli, että lavalta miksauskopille johtavat kaapelit kulkivat Charonin keikan ajan vielä peittämättöminä yleisön seassa. Vanhat säiden pieksemät tikapuutkin oltiin kiireessä unohdettu pystyyn lavan etureunaa koristamaan.

Songs For The Sinners pitkäsoiton avausraita Colder starttasi modernin tavan mukaisesti Charonin keikan ja bändin tummempi metalli johdatti väen juhannuksen viettoon. Rivakan alun jälkeen vokalisti J-P Leppäluoto kyseli juhlijoiden tunnelmia ja seuraavassa kipaleessa herra lähti jo rohkeasti tapututtamaan kansaa. Nähtävästi bändiltä löytyy nykyään riittämiin mojoa, sillä Leppäluoto sai melko helposti käsiä ilmaan jo näinkin varhaisessa vaiheessa.

Bändi oli muokannut paria tuttua keikkaralliaan keskikesän kunniaksi ja uudistetut siivut piristävätkin kummasti settiä. Ensimmäinen editoitu kipale oli Bullet, jonka alku oli nyt hidas ja stemmoissa kitaristi Lauri Tuohimaa ennemminkin karjui kuin lauloi osuutensa. Samoin viimeisenä soitettu Little Angel lähti liikkeelle keikkuvan verkkaisesti, kun taas vastavuoroisesti biisin loppupuoli vedettiin läpi talla normaalia tukevammin laudassa. Ässäraidat Deep Water sekä Downhearted albumilta löytyvä Bitter Joy tarjottiin sentään normaaleissa muodoissaan, myös vanhempi In Trust Of No One ansaitsi tulla mainituksi.

Taivaalla helottava aurinko toi muassaan lämmön, joka toimi niin yleisön kuin esiintyjienkin edustajiin. Kitaristi Pasi Sipilä viskasi jo aikaisessa vaiheessa kotsansa menemään, ja J-P:n paita taisi viimeisen biisin aikaan olla jo läpimärkä hiestä. Myös yleisön joukossa pääosin mustat vaatekapppaleet karisivat tasaisesti ja muutama juhlija sai jo kärväytettyä ihonsakin keskikesän korkean auringon alla. Alkuun hieman ongelmaiset soundit paranivat tasaisesti pitkin keikkaa ja äänivalli oli setin viime metreillä jo suorastaan vaikuttavan vankka.

Räminälavalla aloitteli seuraavaksi omaa osuuttaan To The Darker Grounds, joka oli saanut houkuteltua estradin eteen jo jonkin verran porukkaa. Kemiläinen orkesteri on neljän olemassolovuotensa aikana työstänyt yhtä monta demollista musiikkia ja nykyisin bändi liikkuu jossain melodisen deathin ja tummemman heavy rockin tutkimattomassa välimaastossa.

Vokalisti Olli-Pekka Rissasen ääni tuntui olevan lievästi hakusessa, mutta muuten kitaravetoista deathia työstävä orkesteri selvityi koetuksestaan pahemmitta ongelmitta. Tekniikkapuolella riitti sen sijaan murheita, kun jo melkein setin alussa laulu katosi pitkiksi ajoiksi kokonaan kuuluvista. Tätä ongelmaa ratkottiinkin sitten harmillisen kauan, mutta lopulta kaikki toimi taas parhain päin. Mielenkiintoinen tuttavuus tämä TTDG, vaikka yhtye kärsikin tällä erää tavattoman huonosta tuurista sekä hivenen heikosta soittoajasta. Bändin keski-ikä on tosin sen verran lähellä pariakymppiä, että herrat ehtivät kyllä näyttämään kykynsä vielä lukemattomia kertoja.

Puoli neljän kohdilla uutta pitkäsoittoa studiossa hiljalleen kasaileva Tarot käynnisti savolaisen metallikoneensa päälavalla. Tuon sampomaisen masiinan raskas jyrinä on nähtävästi käynyt vuosien saatossa kovin rakkaaksi monelle metallipäälle, sillä lavan edusta oli jo ennakkoon täyttynyt kuulijoista ja lisää väkeä rynnisti paikalle sitä mukaa kuin porteista vain läpi pääsi. Tarot kasvoi äskettäin viisimiehikseksi, kun taustavoimissa vuosia vaikuttanut Tommi Salmela kiinnitettiin yhtyeen viralliseksi jäseneksi. Savolaiskopla saattoikin nyt hyödyntää kahden vokalistin voimaa, kun Salmela otti harteilleen jo hieman lauluvastuuta, Marco Hietalan pysyessä silti pääasiallisena vokalistina.

Setin alkupuolella väkeä lämmiteltiin vanhalla Wings Of Darkness klassikolla ja hehkutus tuottikin samantien tulosta. Tämän jälkeen keikka näet eteni vahvasti omalla painollaan ja kun Tarotin muhkeat soundit pääsivät onnistuneen miksauksen ansiosta oikeuksiinsa, hipoi tunnelma jo kattoa – eli tässä tapauksessa taivasta. Intensiivisin vaihe koitti, kun vuoden 1995 Stigmata pitkäsoitolta löytyvä nopeampi Angels Of Pain ja tuore You sinkkubiisi täräytettiin peräkkäin maisemaan. Myös kyseisen sinkun b-puoli, Blue Öyster Cult laina Veteran Of Psychic Wars, kuultiin samaan syssyyn Salmelan tulkitsemana. Eräs Tarotin suurimmista vahvuuksista vuosien varrella on ollut yhtyeen pettämätön kyky sukkuloida eri vaikutteiden välillä ilman, että se menettäisi omaa soundiaan tai tyyliään. Tämä kolmen hyvin erityyppisen ja eri ikäisen kappaleen nippu osoittikin, että tuo taito on herroilla edelleen hallussa.

Tasaisin väliajoin yleisöä aktiivisena pitänyt Marco Hietala vaikutti hyvätuuliselta (kuinkas muuten?) ja kun tuli aika sulkea keikka I Rule lanauksella, uutti herra taas ääntä väestä todellisen isännän ottein. Siinä kävi sitten samalla sekin selväksi, että kuka näillä kinkereillä pitää sitä jöötä.

Kun yhdestä savolaisrevohkasta oltiin selviydytty valloitti heti perään toinen sellainen rantalavan. Tällä kertaa Savon kunniaa piti yllä Verjnuarmu, joka viimesyksyisellä sinkullaan käväisi Desibelin sivuilla. Rannan tuntumaan pakkautunut väki odotteli jo malttamattomana kalman tuoksuista savometalli annostaan, eikä aikaakaan kun Savon Surma (kitara), Viikatemies (kitara), Woema (basso) ja Musta Savo (rummut) jo lampsivat lavalle. Intron, joka oli pitkä kuin nälkävuosi, lopuilla myös Puijon Perkele (laulu) ilmestyi eläväisten ihmeteltäväksi ja pian kansan kuritus saattoi alkaa.

Tukevalla savonmurteella vahvistettu raskas melodisvoittoinen kitarametalli tuntui löytävän oitis laumoittain kannattajia. Muutaman biisin jälkeen lavan edessä nähtiin jo jotain pientä pitin virittelyä, eivätkä rallien sanatkaan olleet tyystin vieraita juhlaväelle. Debyyttilevy Muanpiällinen helevetti on siis tehnyt tehtävänsä jo muissakin maakunnissa ja sen kappaleista Kurjuuvven valssi, hakkaavasti etenevä Laulavat jouset sekä uusi sinkkubiisi Itkuvirsj´ saivat manattua jo joukoittain nyrkkejä ilmaan. Myös sinkun b-puoleksi päätynyt Viitakemies (kyllä, biisin nimi kirjoitetaan nimenomaan tuolla tavalla), sekä ensimmäiseltä demolta löytyvä Pimmeyven Ruhtinas saivat aiheutettua asianmukaista mekkalointia. Puijon Perkeleen puhdas laulu sai ansiokasta ärjyntätukea Savon Surmalta ja muutenkin soundit natsasivat viimeisen päälle. Onnistuneella ryhmätyöllä savolaiset saivat puristettua toisistaan irti aimo annoksen raakaa alku-savolaista voimaa, jota studiossa ei ole oikein löytynyt.

Pimmeyven voimilla savottaansa pyörittävä yhtye vetäytyi kolmen vartin jälkeen takavasemmalle, mutta kun Marco Hietala niminen savolaisukko tuli kertomaan, että lisääkin olisi tarjolla mikäli yleisö osaisi huutaa ”Lissee!”, oli encore pian kalmankylmä tosiasia.

Tämänvuotisten festivaalien ensimmäinen ulkomaalaisnimi oli ruotsalainen Marduk. Yhtye oli nähtävästi äärimmäisen odotettu vieras, sillä bändin keikan lähestyessä jonot esiintymisalueen sisääntuloporttien edessä kasvoivat ennätysmäisen pitkiksi. Aiemmista vuosista poiketen esiintymisalueelle ei saanut tuoda enää omia juotavia missään muodossa. Niinpä iso osa väestä ramppasi edestakaisin alueiden väliä, yrittäessään tulla mahdollisimman pitkään toimeen ”omilla eväillään”. Vaikka moni ei joutunut nytkään jonottamaan lopulta kymmentä minuuttia kauempaa, paloi useammalla juhlijalla jonottaessa päreet pahemman kerran.

Koska keikan alkaessa iso osa Mardukin potentiaalisista kuuntelijoista seisoi yhä jonoissa porttien ulkopuolella, oli päälavan edustalla ensimmäisten kipaleiden aikana vielä reilusti tilaa. Väen vähyys taisi alkuun lievästi nyppiä orkesteria, mutta tunnelma alkoi kummasti tiivistyä, kun juhlijoita virtasi tasaisena massana paikalle. Rahdun liian äänekkäät soundit tekivät jo muutenkin säröisestä rätkeestä entistäkin terävämpää, tosin pahemmalta puurotumiselta sentään vältyttiin. Vokalisti Mortuusin riipivän rosoinen ääni tehosti entisestään tätä vaikutelmaa ja rytmiryhmä Emil (rummut) sekä Devo (basso) tekivät parhaansa, jotta nelikon konstailemattoman raaka black olisi mahdollisimman voimakasta. Yhtyeen primus motor, kitaristi Morgan, harppoi puolestaan ahkerasti pitkin lavaa ja herran kuusikielinen nousi äänessä selvästi muiden soitinten ylle. Biisien väliset introt lähtivät ikävän usein särisemään pahemman kerran, tosin se oli ehkä niiden osittainen tarkoituskin.

Fanaatikot näyttivät kokevan keikalla puhdistautumisen kaltaisia olotiloja, diggarit diggasivat ja ne joille Marduk ei uponnut, kirosivat koko bändin. Sangen samantyyppisiä reaktioita nähtiin siis nyt, kuin muutaman vuoden takaisella Tuskan keikallakin.

Rantalavalla esiintyi seuraavaksi Ruoska, tuo aiemmin Natsipaska nimellä tunnettu orkesteri, joka jossain vaiheessa muuttui ”poikabändiksi helvetistä”. Ruoskan juuri ilmestynyt neljäs pitkäsoitto Amortem, sekä tuhottomasti radiosoittoa saalistanut Mies yli laidan single olivat pitäneet huolen, että bändin nimi oli jo ennakkoon tuttu isolle osalle yleisöä. Niinpä rantalavan edusta oli tupaten täynnä, kun laulaja Patrik Mennanderin johtama joukkio aloitti shownsa. Valoa, savua, junttaavaa soittoa ja yleisön huudatusta, noista aineksista oli tämäkin keikka tehty.

Herrain uudet avauruushenkiset ja pääosin valkoiset esiintymisasut, yhdessä vahvojen meikkien kera, loivat väkisinkin mielleyhtymiä Rammsteinin suuntaan. Jos ulkomusiikilliset yhteneväisyydet olivat mitä ilmeisimmät, jäivät musiikilliset yhteneväisyydet jo huomattavasti vähäisemmiksi. Siinä missä saksalaiset industrial-epäjumalat uskovat teolliseen lihan voimaan, on Ruoska huomattavasti lähempänä kromikiiltäviä cyber-maailmoita. Tanssibiitillä ryyditetyt junttaukset löysivätkin väestä runsaasti hyppyytettäviä, jotka Juhannuksen kunniaksi pistivät jalalla koreasti. Edellisen Radium albumin suorimmat vetäisyt Veriura ja Narua, sekä encorena kuultu Tuonen viemää saivat myös aikaiseksi ylös ja alas suuntautuvaa liikettä.

Keikoilla väki äänestää tunnetusti jaloillaan ja tässä tapauksessa Ruoska pärjäsi rantalavan vaaleissa suhteellisen hyvin, vaikka lisääkin äänestäjiä paikalle olisi toki mahtunut.

Voit jatkaa tästä Perjantain toiseen osaan.

Teksti ja kuvat: Mika Roth