Sinkut – Toukokuu 2006
Don Johnson Big Band: Road
Universal
Don Johnson Big Bandin Road on eräänlaista easylistening -jamittelua, johon on liitetty rap-osuuksia. Kappaleen sanoituksellinen teema on myös yksi tylsimmistä ja kliseisimmistä. Niinpä se onkin omiaan viihdyttämään Radio Novan Salovaara liikenteessä -ohjelmaa kuuntelevien autoilijoiden viikonloppuista matkantekoa. Kappale perustuu liian köykäiseen ja helppoon melodis-harmoniseen ideaan, joten kappaleesta tykätäkseen täytyykin keskittyä kuuntelemaan sen sujuvasti lausuttua mesitsiä. Yhtyeen tunnistettavan minimalistiseen soundiin on liitetty rönsyileviä perkussio-osuuksia ja Emma Salokosken taitavaa soul-laulantaa. Kuitenkin viisusta jää lähinnä mieleen vain säkeistönsä kiva snare-soundi. Parhaan uudelleenmiksauksen tittelistä vääntävät tasaväkisesti kättä rrimöykk ja Verneri Lumi.
Sami Nissinen
E.minor: Alastomat
Helsinkiläinen nelikko
E.minor soittaa söpöä heleää poppia, jossa bossanova on olennainen tekijä muttei koko totuus. Kolmen kappaleen sinkula alkaa
Zen Cafemaisilla sanoilla varustetulla
Marraslaululla.
Ricardo Padillan brasilialaiset perkussiot kohtaavat sulavasti
Lauri Hartikaisen latinalaisen soolokitaran ja
Mika Seppäsen sellon. Bändin musiikillisen luojan, komppikitarasta ja laulusta vastaavan
Mikko Putkosen suoraviivainen, mollissa haikeileva laulu tuo eniten mieleen jo edesmenneen pop-bändi
Limonadi Elohopean ja sen solistin
Tero-Petri Suovasen. Samankaltaisuus korostuu entisestään päätösraidalla
Alkusoitto, jossa vastaavaa hilpeyttäkin löytyy. Melko laahaava
Alastomat tuo ehkä eniten homman jazzahtavaa kuulautta esiin. Eli aika nimensä mukaista, bossajazz-vaikutteista pienieleistä poppia.
Ilkka Valpasvuo
Firenote: Sara La Fountain
Helsinkiläinen Firenote kävi allekirjoittaneelle tutuksi viime kesäisellä kolmen raidan mittaisella Kicking Like Thunder kiekollaan. Kosketin- ja kitaravetoista hardrockia 80-luvun parhaiden oppien mukaan puristava yhtye jatkaa tutulla tyylillään, vaikka tällä kertaa retkueen ajatukset ovatkin kääntyneet 2000-luvulle ja tarkemmin sanottuna Sara La Fountainin ihanuuteen. Supersuosittu tv-kokki näyttääkin saaneen vahvan otteen Firenoten sydämestä. Kakkosraita I.N.E.R.S. kertoo puolestaan rock-tähteyden vaikeudesta, joten yhtyeen hemmot ymmärtävät varmasti La Fountainia paremmin kuin hyvin... Kumpikin sävellys on tuttua kasarivääntöä, ilman sen kummempia ihmeellisyyksiä. Menevämpi nimibiisi pesee toisena soivan stadionballadin alta aikayksikön, kiitos rockimman asenteen. Soundit on ruuvattu kohdilleen, eikä paketista oikeastaan puutu muuta kuin se tarvittava annos omaa tyyliä. Livenä tällainen rock-kukkoilu ja mahti-fiilistely toimii takuulla parhaiten.
Mika Roth
Grudge´s Claw: Vision Weaver
Tunerail Records
Helsinkiläinen Grudge´s Claw ei ole lähde liittämään musiikkityyliinsä mitään turhia genreä kuvaavia etuliitteitä, vaan ryhmä ilmoittaa ykskantaan soittavansa heviä. Ja noinhan se asianlaita totta tosiaan on. Yhtyeen ensimmäinen virallinen julkaisu, Vision Weaver sinkku lataa tiskiin kaksi versiota itse nimibiisistä sekä kaksi muuta raitaa. Kaikkia kappaleita yhdistävät tutut hevin peruselementit jotka ovat siis; melodinen vahva laulu, kitaroiden syytämät ripeät riffit ja mureat melodiat sekä tukevan rytmiryhmän. Toki taustalta löytyy myös pieni ripaus koskettimia sekä äijäköörillä vedettyjä taustalauluja. Tyylillisesti bändi on paljosta velkaa kultaiselle 80-luvulle, minkä ryhmä itsekin on tiedostanut. Grudge´s Claw sijoittuukin sinne Tarotin, Sonata Arctican ja Hammerfallin välimaastoon. Suora vertailu mihinkään näistä nimistä ei ole reilua, mutta jokaisesta löytyy paljon sellaisia asioita mitä Grudge´s Claw pitää selvästi arvossaan. Erittäin kehityskelpoista, vaikkakin vielä hieman kasvotonta hevanderia.
Mika Roth
Ìsla: Aurora
Parivuotias jyväskyläläisyhtye Ìsla roimii vetävää suomenkielistä voimapoppia. Kahden kappaleen omakustannesingle alkaa aika suoraviivaisesti etenevällä nimibiisillä. Särö juoksee hyvin eikä soitossa muutenkaan ole pahaa sanottavaa. Toki valittua tyyliä seurataan aika uskollisesti, mitään innovatiivisinta poppia nelikko ei tarjoile. Soiton piirteistä selkeä positiivinen usko tulevaisuuteen, menevyys ja hymyä nostattava ”harmittomuus” vakuuttavat ainakin sen, että Ìslan musiikki on hyvän mielen musiikkia. Eedenistä paenneet rullaa yhtä lailla menevän valoisasti. Eihän tästä puutu kuin se todellinen hitti, joka tarttuu takaraivoon. Nyt biisit jäävät menevyydestään huolimatta aika perusralleiksi, jossa vaikuttava iloisuus toki kelpaa ainakin meikäläiselle.
Ilkka Valpasvuo
Kulokoi: Väsynyt vihaamaan
Mitähän ne siellä Oulussa oikein laittavat juomaveteensä? Sen verran vahvat perinteellä tuolla Pohjanlahden perukan suurella satamalla on kaikennäköisen metelimusiikin kentällä, että raskaasti askeltava Kulokoi olisi varmaan tullut sijoitettua sinnepäin ilman asian vahvistamaa saatekirjettäkin... Kohta kymmenen vuotta musiikillista totuuttaan haeskelleen nelikon nykyinen linja tuntuisi tämän kahden biisin singlejulkaisun perusteella olevan raskassäröinen, jyräävä, pirullinen ja poukkoileva. Tottakai alan pioneerit Radiopuhelimet ja YUP kuuluvat myös Kulokoilla, mutta yhtye selkeästi jyrää raskaammin kuin mitä mielikuvani mainituista pioneereista. Nihilismi mainitaan jo saatteessa ja perinteisiä musiikillisia arvoja kyllä kartellaankin innokkaasti. Kaikesta raskaudestaan huolimatta hommassa on mukavan vino ja ivallinen ote, joka kylläkin kuuluu lähinnä laulussa. Soundi on raskaasta säröstä johtuen aika tukkoinen, joka tekee hommasta aika ahtaan. Lisätilaa tulisi heti, jos säröä hiukan laskisi aina välillä. Mutta jos tinkimättömään mätkeeseen pyritään, niin samalla radalla sinne varmaankin päästään... Sekavaa metelöintiä, silti kohtuullisen pirteää.
Ilkka Valpasvuo
Lapko: Barrel of the Past
Fullsteam
Lapkon uusin on tiukasti soitettu ja sovitettu mollivoittoinen siivu. Raidalla Maljan laulu kuullostaa sitä iänikuista Brian Molkoa enemmän The Curen Robert Smithilta, ilman paksukaisen laulua tukevaa pömpöösiä kaikua. Tiedä sitten, onko juuri kyseisestä kappaleesta jatkamaan Lapkon kaupallista nousukiitoa, sillä viisu ei sisällä esimerkiksi kovinkaan tarttuvaa kertsiä. Lapko ei ole ehkä omimmillaan single-formaatissa. Trion musiikissa on vahva yhtenäinen tunnelma, johon pääsee paremmin sisälle albumin muodossa. Menestyksen soisi yhtyeellä jatkuvan, sillä Lapko edustaa kaikessa ”kansainvälisyydessään” suomalaisen rockin mielenkiintoisempaa sarkaa. Henkilökohtaisella mittapuulla arvioituna Lapkon musiikki on angstisuudessaan hieman vaivaannuttavaa, mutta Maljaan samastuvat koulukiusatut voivat olla asiasta eri mieltä. Singlen toinen bonus-raita Mary the Queer on komea industrial-henkinen yhteistyön hedelmä, ja se antanee viitteitä yhtyeen tulevasta linjasta.
Sami Nissinen
Leijonamieli & Putkimiehet: Sana
Plastinka
Tämä oli odotettu sinkkujulkaisu ja sopii oivasti kisaan parhaasta kesähitistä vuosimallia 2006. Orgaanista hiphoppia soittavan Leijonamieli & Putkimiehet -orkesterin debyyttialbumin paras ja tarttuvin kappale, reggaehtava Sana julkaistaan neljän version sinkkuna, joista kaksi ensimmäistä eli Radio Edit ja Originaali eivät ihmeitä esittele, koska biisiä on levyltä tullut hehkuteltua. Kaksi remixiä tarjoavat sen verran eroavuutta, että tästäkin sinkusta kelpaa muutaman sanan kirjoitella. Tosin minun korvaani MMEN Remix menee aika lailla samaa latu-uraa pitkin. Ehkä touhussa on hieman akustisempi maku, torvia on korvattu koskettimilla ja kosketinkuviota on vastaavasti laajennettu. Kimarr Remix vetääkin meiningin sitten tummasti leijailevaan elektroon, joka vie biisistä sen suurimpiin vahvuuksiin kuuluvan iloisuuden. Tämä versio ei ole yhtään kesäbiisi. Silti biisin räpäytyksessä kuorrutettu menevyys säilyy jossain määrin. Hieno biisi, josta torvilla korostettu levyversio toimii parhaiten.
Ilkka Valpasvuo
Superchrist: My Everything
Disco Blanco
Iloisen energinen rocktrio Superchrist julkaisi viime vuoden lopulla kiitetyn Colorgun albuminsa, jolta on nyt lohkaistu toinen single. My Everything edustaa kyseisen kiekon menevintä osastoa, ollen samalla suorastaan vastustamattoman tarttuva renkutus. Superchristille ominainen rivakka rock on biisissä saanut kylkeensä selkeitä pop-elementtejä, eikä liittoa voi pitää muuta kuin onnistuneena. Lisää pisteitä bändille tippuu siitä, että sinkun bonusosasto on mitä kunnioitettavin. Liveversio vanhasta MTV Is All You Need biisistä esittelee kolmikon kovaa livekuntoa.
Kiekolta löytyy myös nimibiisin musiikkivideo, joka nopeine leikkauksineen ja vinhaan vilistävine kollaasikuvineen on todellinen väriräjähdys. Eikä tässä vielä kaikki! Lisäksi sinkun hankkijoita hellitään 20 minuuttisella erittäin ammattitaitoisesti kasatulla BEHOLD! Superchrist Live Explosion! livevideolla, joka on kuvattu viime tammikuun loppuunmyydyltä Tavastian keikalta. Bonuksissa siis riittää, joten on helppoa todeta, että My Everything on tähän mennessä vuoden kovin kohdalleni osunut single hinta/laatu/määrä suhteessa.
Mika Roth
Tarot: You
King Foo
Nyt on taas aihetta juhlaan, sillä Tarotin kolme vuotta kestänyt kuiva kausi levyttämisten suhteen on vihdoin viimein ohitse. Vuoden 2003 Suffer Our Pleasures albumihan osui aikanaan mm. allekirjoittaneen metallihermoon, joten Kuopion koplan uusia venkoiluja on tullut odotettua kesän 2003 jälkeen malttamattomasti. Uusi You sinkku enteilee pitkäsoittoa, joka tullaan alustavien suunnitelmien mukaan julkaisemaan syksyllä. Itse nimibiisi on suora ja perinteinen Tarot lanaus, jossa tuttu melodisuus ja oldschool-tyyppinen veto on puettu aiempaa astetta raskaampaan toteutukseen. Raskaampi ja tummempi linja on vallalla kuuleman mukaan myös tulevalla pitkäsoitolla. Kakkosraitana tarjotaan Blue Öyster Cultin Veteran Of Psychic Wars vetäisy, tällä kertaa Tommi Salmelan laulamana. Vaikka pidänkin Marco Hietalan äänestä täytyy todeta, että tässä nimenomaisessa tapauksessa Salmela taitaa olla parempi mies työhön. Kappalekaksikko päivittää jälleen Tarotin soundia rahdun modernimpaan suuntaan ilman, että mitään oleellista kuitenkaan menetettäisiin. Mielenkiintoita nähdä kuinka paljon uutta materiaalia voidaan kuulla jo kesän keikoilla.
Mika Roth
Valvomo: Ovi ois
Universal
Espoolainen nelikko Valvomo soittaa tällä kahden kappaleen sinkullaan melkoisen mielenkiintoista menopoppia. Tai ainakin jännillä sävyillä somistettua sellaista. Avausraita Ovi ois menee aika kylmissä sävyissä, mutta menevästi ska-nykivällä kitaralla. Sedän kaikuisat vokaalit maistuvat rokilta, laukkaava suomenkielinen punkahtava rock lienee parhaiten kuvattu sanoilla moderni tanssilattiapop. Dubmaista kaikuisaa sävyä hyödynnetään kylmästi, soundi on viimeisen päälle mietitty ja minun korvaani melko tavanomaiseen biisiin on saatu persoonallinen sävy. Onhan tässä toki kyseessä Universalin julkaisu, jonka miksauksesta vastaa Jussi Jaakonaho. Joten rahaa ja tietotaitoa on ollut käytössä. Kakkosraita Jos on totuus nykii hiukan lämpimämmin, huutotaustalaulut tuovat mukavasti energiaa. Vielä ei näissä kahdessa biisissä olet todellista klassikkoarvoa, mutta ensimmäinen näyte pistää kyllä nimen korvan taakse.
Ilkka Valpasvuo
Lukukertoja: 10443
