Ämyrockissa upea meininki pilvettömällä taivaalla

Aurinkoisen Ämyrockin sai kunnian aloittaa viimevuosina syntynyt nelikko nimeltä Puuma. Ajankohtaan nähden kohtuullinen yleisö sai seurata puolisen tuntia aika turruttavan yksioikoista, kevyesti vaeltavaa tummaa rockia, josta ei mitään sen sykähdyttävämpää hienoutta ainakaan näin ensikuulemalta irronnut. Siksi aika kuluikin lähinnä auringosta nauttien ja hiljalleen lisääntyvää yleisömäärää seuraillen. Paljon oli tuttuja.

Mitäpä olisi Ämy ilman Karia? Sitä en ainakaan ole itse saanut kokea, sen verran aktiivisesti Peitsamo on meikäläisen käymien Kaupunginpuiston reissujen aikana ollut läsnä. Sen kummempia uusia tuulia Karilla ei ollut, muuta kuin perinteikkään huivin vaihtuminen stetsoniin, josta sitten piti laulukin lurittaa. Aika yksinkertaistahan tuo Karin mies ja kitara –esitys on, mutta sanat ovat kyllä ihan omaa luokkaansa. Ja harva meistä on yhtä luonteva viihdyttäjä. Lennon elää, Kauppaopiston naiset, Vedestä nousee kasvi ja niin edelleen... aika tuttua kauraa, muttei kovin poliittisia lauluja tällä kertaa.

Iltapäivän ensimmäinen todellinen yllättäjä oli Juha Sarkkolan, Ukri Kokkosen ja Juha Tiaisen muodostama Dadao Trio. Auringon porotus ja kolmikon akustispohjainen groovava funk veti ainakin meikäläisen todellisiin festarifiiliksiin, joten paitaa pois ja jalkaa liikkeelle. Sarkkolan kaksitoistakielinen ja Hawaian lap steel sekä Kokkosen puoliakustinen basso soivat todella mainiosti. Sarkkolan laulu sopi kokonaisuuteen hyvin ja vaikka mitään ihan jumalattoman tykkiä hittiä kolmikko ei vielä ollut tehnytkään, oli setti alusta loppuun mukaansa vetävä ja munakas. Aika paljon Dadaossakin kuulee Sarkkolan taustan mainiota elektronista pöhinää keittelevässä Phuzyssä. Päivän paras rytmitarjonta oli tässä.

Hiuksensa lyhyeen kuosiin leikannut Ville Leinonen nousi Valumoineen lavalle seuraavaksi. Aluksi kitaristi Tuomas Luukkosen kanssa kaksin tulkittiin Dans Ma Cabane, jossa Tuomaksen poikkihuilu soi kuin unelma. Sitten Risto Ylihärsilä koskettimilla viisimiehiseksi kasvanut Valumo saapui lavalle. Tigerbombsien kakkoslevyä Ruotsissa äänittävää Tommi Salmista korvasi rummuissa Juppo Paavola, monessa liemessä kokemusta kerännyt kapulamestro. Ja kyllähän Juppo sijaisen hommat hoitikin tyylillä.

Setti oli tällä kertaa todella iskelmäpainotteinen, vaikka tuorein levytys Valloittaja aika rokkipainotteinen onkin. Mutta mikäs siinä? Auringonpaisteeseen ja ulkoilmaan sopi yhtä lailla niin Kultahippuhapsea, Pikkusiskoa, Kristiinojen Yötä kuin encoressa kuultua Enkeliä sisällään pitänyt tunnelmallinen show. Melkein koko keikan ilman paitaa lavalla intohimoisesti esiintynyt Ville toi iskelmällisyyteen mukavaa eläimellisyyttä. Näyttävä esitys.

Ja sitten jotain aivan muuta. Maanista ja synkeää rokkia soittava Kuolleet Intiaanit on viimeisen vuoden aikana kerännyt itselleen melkoisen kulttimaineen. Eläviksi kuolleiksi maalattu ja punamustaraidallisiin pukuihin silintereineen sonnustautunut nelikko tarjosi Ämyn visuaalisimman shown, josta itselleni tiivistyi mieleen ”kuvittele Marilyn Manson soittamassa Sielun Veljiä...” Etenkin vokalisti Ilmari Tuulenhalkojan habituksesta löytyy paljon yhtymäkohtia amerikan saarnamieheen. Tekotaiteellista paskaa versus näyttävää ja haastellisempaa raskasta suomenkielistä rockia. Vaikka mielipiteet jakautuvatkin bändin kohdalla rajusti, ei inkkareita oikein pysty ohittamaan pelkällä olankohautuksella. Ainakin minulle tällainen alusta asti samaa kaavaa noudattanut, julkisuudella leikkivä ja näyttävä rokki-spektaakkeli tippuu hyvin. Samaa mieltä tuntui olevan kohtuullisen kookas ja vähintään yhtä innostunut väkijoukko joka jopa lauloi mukana hittejä kuten Kukaan ei voi elää ilman aivoja, paitsi hullut. Olipa Ville Leinosellakin Inkkari-paita alkukeikasta päällään...

Sister Flo soitti vahvasti rokkipitoisen keikan, jossa tuoreimman Tragician´s Hat -levyn materiaali oli vahvasti niskan päällä. Kovimmat fiilikset nousivatkin Shortcutsista, Tina Turner Shitting Positionista sekä Bill And Jesus (Black)istä. Kosketintaiteilija Janne Lastumäki oli erityisen kovassa menossa eläimellisine poseerauksineen. Ulkoilmaan ja alkuiltaan hikinen ja vauhdikas keikka olikin onnen omiaan. Vallankin kun faneja tuntuu Hämeenlinnastakin löytyvän myös indiepoppareille rutosti. Samaen, Jannen ja kitaristi Jarnon sympaattisen pöhköt välihöpöttelyt saivat taas höröttelemään, musiikki puolestaan irrotti ihastuneita huudahduksia. Jos Sister Flo vuosimallia 2005 ei jotain ole, niin ei ainakaan tylsää. Poissa on indiepopin pahin jollottelevuus ja kenkiintuijottelu. Niin oikein!

Ja kun on näin hyvin liikkeelle päästy niin ei muuta kuin illan kovimmista volyymeista ja hikisemmästä menosta vastanneen Disco Ensemblen pariin. Aina siitä lähtien kun pari vuotta takaperin itseni porilaisnelikon keikalta löysin, olen pitänyt solisti Miikka Koiviston johdolla remuavaa, mutta melodista emo/hooceepunkkia soittavaa bändiä ihan eturivin livebändinä. Nähtävästi siirtyminen klubeilta ulkoilmaan ja isompien yleisöjen eteen ei ole yhtyeelle mikään ongelma, pikemminkin päinvastoin. Tuoreimman First Aid Kit -levyn myötä mukaan otetut koskettimet antavat Miikalle mahdollisuuden hetken hengähdyksiin, mutta silti vauhti ja liike on edelleen vahvaa. Yleisössäkin innostuttiin surffaamaan ja paine etuaitaa vasten oli melkoinen.

This Is My Head Explodingilla aloitettiin ja melko tarkasti kaikki suurimmat hitit olivat listalla. Drop Dead, Casanova, synkeä Black Euro sekä tottakai encoressa kuultu We Might Fall Apart rytisivät komeasti, vanhemmista Videotapes puolusti paikkaansa hyvin. Volyymit olivat melkoiset, eikä tilulilu-urusta oikein kuullut mitään kuin encoren pelkän urun varassa kulkeneen alun aikana. Aurinkoisesta säästä huolimatta ei siellä kuitenkaan ihan aikaisempien vuosien Kotiteollisuuden tai Viikatteen keikkojen yleisömääriä ollut, mutta silti hulppea oli tungos.

Ja ihan isojen festarien tyyliin se tungos myös katosi nopeasti keikan päätyttyä, kun jengi alkoi vetäytyä kaupunkia kohti. Illan päättänyt Dead In The Water soitti melko yllätyksetöntä metalli-ärisevää hooceeta hiipuvalle väelle ja auringolle, mutta sen verran tylyä ja tasapaksua vääntöä kyllä oli, että en ihan koko keikkaa jaksanut jäädä seuraamaan. DITW:in settiä ajettiin sisään osuvasti extreme-juontajien neulalävistyksillä ja kumihanskojen ihoon niittauksella. Muuten juontajat eivät oikein kummempia olleet kehittäneet, Valumon onnistuivat kutsumaan sisään Valimona. Mutta ainahan sitä sattuu...

Musiikin puolesta päivä oli oikein toimiva, samoin sään. Väkeä oli paljon ja tutuksi tullut viinanjuonti alueen ulkopuolella kukoisti. Syvempää analyysiä oikein onnistuneesta Ämystä voit lukea täältä.

Ilkka Valpasvuo