Sister Flo: Tragician’s Hat

Delphic

Sister Flo tekee kakkospitkäsoitollaan pesäeroa suomalaiseen indiepop-yhtyeiden kenttään. Kun suurin osa kotimaisista skenessä operoivissa yhtyeistä tyytyy vain innokkaan naiivisti kopioimaan omia suosikkejaan, uskaltautuu Sister Flo Tragician’s Hatin siivellä myös hieman tuntemattomammille poluille. Kyse ei enää ole mistään kömpelöstä D.I.Y-meiningistä, vaan kaikki levyn ratkaisut kuulostavat hyvällä tavalla tarkasti mietityiltä. Samalla myös pahin hissutteluvaihde on bändin ilmaisusta karissut pois ja tilalle on tullut terve annos dynamiikkaa (esim. Feathers-biisissä). Oivaltavasti käytetyt puhaltimet, hienostunut, paikoin jopa psykedeelinen äänimaailma ja pääosin hyvät kappaleet nostavat levyn harmaan indiemassan seasta esiin.

Keväällä ilmestynyt Proper Kites-EP antoi esimakua Sister Flon kevyesti uudistuneesta linjasta, mutta kuten arvata saattaa – parhaat kappaleet olivat säästössä pitkäsoittoa varten. Four Souls ja White Noise ovat hyvä pelinavaus, eikä vanha tuttu Shortcuts ole paljoakaan tehoaan menettänyt. Levyn ehdottomasti paras kappale on kuitenkin hauras September 2. Kun Samae Koskinen laulaa Hey, it’s november and all the leaves, yeah, they must die voi kylmän marraskuun illan tuntea luissa ja ytimissä. Toinen täysosuma levyllä on heti perään tarjoiltu Guillotine, jossa Sister Flo liukuu yhä lähemmäs klassisen 60-luvun kitarapopin ja jopa folkin sävyjä. Tässä kohdin Nick Draken vaikutusta on turha kieltää.

Tragician’s Hat on hieno pitkäsoitto, mutta uskallan väittää ettei bändin täysi potentiaali vieläkään puhjennut kukkaan. Toivottavasti bändin polttava into omaperäisen musiikin luomiseen ei tyrehdy, vaan miekkoset intoutuvat jatkossa yhä villimpiin kokeiluihin. Jos sisterflolaiset eivät vanhetessaan muutu meidän useimpien tavoin yhä kyynisemmiksi, vaan pystyvät säilyttämään tämän lapsekkaan seikkailunhalun tunteen musiikissaan, on todellisen mestariteoksen ilmestyminen vain ajan kysymys. Ja kuten sanottua, oman vahvan linjansa Sister Flo on tämän levyn myötä jo löytänyt.

Kommenttien keskiarvo:

jn85 kommentoi 28.01.2005:

Pisteet:

Tälläinen levyn pitää olla: 10 loistavaa biisiä, noin 40 minuuttia - ei mitään turhaa,pelkkää parhautta. Shortcuts hurmasi minut jo Proper Kites-ep:llä ja kuulostaa loistavalta vieläkin, White Noise on ehkä kaunein biisi koskaan, Guillotine ja September +2 pääsevät tosin aika lähelle. Tämän levyn ansiosta jaksoin puoli vuotta armeijassa. Bill and Jesus (Black) kelpasi muuten tupakaverillenikin, vannoutuneelle Metallica-miehelle.